Unkari on purkissa!

FT Hanneleena Hiedan johtama Nomadeja ja talonpoikia – unkarilaisen kansallisen historiallisen kuvaston käyttövoima ja houkuttelevuus –hanke on tullut päätökseensä. Koneen Säätiön tukemassa hankkeessa työskentelivät Hanneleena Hieta Turun yliopistosta ja apulaisprofessori László Mód sekä opiskelijat Dóra Tauppert ja István Viktor Gyuris Szegedin yliopistosta. Hankkeessa tutkittiin unkarilaista kulttuuriperintöä, erityisesti sen esittämisen ja kiinnostavuuden näkökulmista.

Aloitin hankkeessa 1.8.2017. Työpisteeni oli Turun yliopistolla Historian, kulttuurien ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Lisäksi oli sovittu, että Unkarissa Szegedin yliopiston Kansatieteen ja kulttuuriantropologian laitoksella minulla on aina tarvittaessa työpistemahdollisuus. Ensimmäisen matkani Unkariin tein jo 29.8.–6.9.2017. Silloin dokumentoitiin Szobori búcsú -niminen yleisötapahtuma Ópusztaszerin muistomerkkipuistossa, minkä lisäksi teimme László Módin kanssa useampana päivänä kirjasto- ja arkistotyöskentelyä alkuperäisen 1800–1900 -lukujen taitteen Szobori búcsún kirjallisten lähteiden parissa. Nämä ovat tallennettuina Somogyi-kirjastossa Szegedissä. Toisen matkan tein joulukuussa 2017. Silloin dokumentoitiin Magyarok karácsonya -niminen yleisötapahtuma ja lisäksi teimme useita asiantuntijahaastatteluita. Haastattelut on tallennettu Turun yliopiston Historian, kulttuurien ja taiteiden tutkimuksen arkistoon.

Keväällä 2018 työstimme aineistoja ja kirjoitimme esitelmää Communicative Space – Political Space 11th Central and Eastern European Communication and Media -konferenssiin, joka pidettiin Szegedissä 30.5.–1.6.2018. Siitä kerroinkin aiemmassa postauksessa Fokaus-blogissa. Tämän jälkeen ryhdyimme työstämään esitelmän pohjalta artikkelia ’Szobori Búcsú: A tradition reinvented multiple times’ konferenssijulkaisuun. Artikkeli odottaa julkaisua Proceedings-julkaisussa alkuvuodesta 2020 Pólay Elmér -säätiön kustantamana. Olemme kokeneet tärkeäksi, että tutkimustuloksemme pysyvät Keski-Euroopassa, niiden julkaisu Suomessa tuskin saavuttaisi niitä, joille tieto on erityisesti tarpeen.

Syksyllä 2018 tein matkan Unkariin lokakuussa. Sen pääkohde oli hankkeen toinen tutkimuskohde Fertödin linna lähellä Itävallan rajaa. Linna on ainoa merkittävä Unkarin puolelle jäänyt Esterházy-suvun monumentti. Se on Unkarin valtion omistuksessa toisin kuin itävaltalaiset kohteet, joita hallinnoi suvun perustama säätiö. Kuitenkin Unkarin valtio on antanut asuintilat linnasta suvun nykyiselle päämiehelle. Linna ja sen kokoelmat sekä toiset, Budapestissa sijainneet Esterházy-suvun kokoelmat herättivät juuri noihin aikoihin ja keväällä 2019 suuria intohimoja, niin kulttuurisia kuin poliittisiakin, joten hankkeemme oli ajankohtaisempi kuin kuvittelimmekaan sitä suunnitellessa. Teimme linnassa lingvisti Gabriella Botkan kanssa perusteellisen kiertokäynnin ja dokumentoimme aluetta ja siihen liittyviä opastuksia muistiinpanoin ja valokuvin. Aineistojen lisäämiseksi kävin linnassa vielä uudelleen toukokuussa 2019. László Mód käytti hankkeen matka-apurahansa kiertämällä Esterházy-kohteita Itävallan puolella kesällä 2019.

Keväällä 2019 oli aika jo alkaa kertoa hankkeen tutkimustuloksista suurelle yleisölle.  Kerroin hankkeesta kansatieteen jatkokoulutusseminaarissa tammikuussa, jolloin pystyimme integroimaan hankkeen tuloksia Turun yliopiston opetukseen, lisäksi hanke on ollut esillä kahdesti perusopetuksessa kurssilla Johdatus kansatieteen nykyteemoihin. Huhtikuussa puolestaan esitelmöin aiheesta Monikasvoinen Unkari – kulttuuriperinnön kirjo Turun yliopistossa. Tilaisuuden järjestivät yhdessä Turun yliopiston kansatiede ja Turun seudun Kalevalaiset ry.

Viimeisen matkan (tähän mennessä) Unkariin tein toukokuussa 2019. Matkan päätarkoitus oli pitää hankkeen lopetusseminaari Szegedin yliopistolla ja käydä vielä kerran Fertödin linnassa. Päätösseminaariin osallistui 20 henkilöä, joista kolme oli suomalaista ja loput unkarilaisia. Seminaarissa kuultiin kuusi esitelmää. Oman hankkeemme esitelmiä olivat Hanneleena Hieta: A reconstruction of a golden era – some thoughts on the Fertöd Esterhazy visitor experience; István Viktor Gyuris – Dóra Tauppert: Rethinking Cultural Heritage? Szer Monastery in a New Perspective  sekä László Mód: Ópusztaszer Heritage Park as a Site of Statues and Monuments? Lisäksi hankeseminaarissa puhuivat kommunikaatio- ja mediatutkimuksen professori Bertalan Pusztai ja hänen jatko-opiskelijansa Édua Csörsz, sekä Turun yliopiston kansatieteen jatko-opiskelija Anja Mikkola.

Seminaarin jälkeen päätimme, että esitelmistä muokataan esseekokoelma, joka julkaistaan Szegedin yliopiston Kansatieteen ja kulttuuriantropologian laitoksen julkaisusarjassa ja kirjan toimittaisin minä. Se on nyt taittovaiheessa. Lisäksi päätimme, että jatkamme samalla kokoonpanolla Hieta – Mód – Pusztai vielä yhteistyötä järjestämällä oman symposiumin 13. suomalais-ugrilaiseen konferenssiin Wienissä elokuussa 2020. Symposiumiin ’Cultural Heritage, Identity Symbols and Traditions (Old, New, Invented)’ tuli n. 50 esitelmäehdotusta, joista valitsimme kymmenen parhaiten symposiumin teemaa tukevaa edustajaa.

Ruhtinas Miklós Esterházy odottaa puistosta saapuvaa hovisäveltäjä Haydnia. Kuva Fertödin linnan pihalta. (Hanneleena Hieta 2019)

Hankkeen video julkaistiin YouTubessa 18.6.2019. Sen käsikirjoitti ja editoi Hanneleena Hieta. (Löytyy hakusanalla Nomadit ja talonpojat [Koneen säätiön rahoittama hanke 2017-2019].)

Tämän postauksen lopuksi on hyvä kiittää kaikkia fokauslaisia seurasta. Vaihdan työnantajaa. Arkistoala veti sittenkin puoleensa enemmän kuin akateeminen tutkimus. Siirryn nyt Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän alueelliseen keskusrekisteriin.

Hanneleena Hieta

Tunnelmallinen Budapest – Kulttuurintutkijoiden ekskursio

Kengät Tonavan rannalla. Kuva: Annika Hämäläinen

Lokakuun alussa kahdeksan innokasta kulttuurintutkijaa matkusti suureen ja eläväiseen Budapestiin. Edellisestä opiskelijoiden itse järjestämästä ulkomaan ekskursiosta oli ehtinyt vierähtää jo tovi ja siksi reissu oli kovasti odotettu. Ekskursion eteen työskenneltiin puoli vuotta kuuden opiskelijan voimin. Erikseen perustetun toimikunnan tehtäviin kuului varainkeruuta sekä erilaisten asioiden organisointia, selvittelyä ja huolellista suunnittelua.

Saapumisen jälkeen emme ehtineet hengähtää hetkeäkään, sillä vierailu Suomen Budapestin instituutti FinnAgoraan oli sovittu samalle päivälle. Vanhan Budan ja uudemman Pestin erot huomasimme jo heti aluksi kiivetessämme kauniiden vanhojen talojen reunustamia katuja kukkulan rinteelle, jossa instituutti sijaitsi. Ovipuhelimesta kajahti reipas ”Terve!”, jonka jälkeen meidät päästettiin sisään suljetulle sisäpihalle. Tunnelma instituutissa oli avoin ja mukava. Saimme kuulla instituutin toiminnasta ja esitimme kysymyksiä harjoitteluun ja työskentelyyn liittyen. Lopuksi keskustelimme myös Budapestista yleisesti.

Viiden päivän aikana ehdimme tutustua kaupunkiin rauhassa. Budapestissa moni asia oli ihan konkreettisestikin yllätyksellistä, sillä usein nähtävyys oli yhtäkkiä edessämme suoraan metrosta noustessa. Näin kävi muun muassa parlamenttitalolle, jonka näkeminen aiheutti meissä pienen hiljaisen hetken. Sankarien aukio oli myös todellisuudessa paljon suurempi, kuin sen kuvien perusteella oli olettanut olevan. Aukion reunalla sijaitseva Budapestin kuvataiteen museokaan ei hävennyt koossaan edellisille. Se sulki sisäänsä kolme kerrosta eri aikakausilta peräisin olevaa taidetta. Aloitimme alakerrasta, jossa esiteltiin Egyptiä ja antiikkia monien huoneiden verran. Toisen kerroksen renessanssityyliin sisustetut salit olivat vaikuttavia, ja niistä tulikin monen suosikkinähtävyys museossa. Kolmannessa kerroksessa oli esillä valtava määrä eurooppalaista taidetta.

Budapestin kuvataiteen museon kaunis sali. Kuva: Ronja Kantola

Budapestin juutalaisen korttelin laitamalta löytyi harmaana kohoava Terrorin talo. Jo ulko-ovien ulkopuolella saattoi aistia rakennuksesta huokuvan surun ja traagisen historian. Ulkoseiniin oli kiinnitetty murhattujen juutalaisten kuvia. Sisälle astuessa vastassa oli video, jossa raavas mies itki kokemiaan kauhuja, ja pohti voiko sellaista, juutalaisten kansanmurhaa, edes antaa anteeksi. Terrorin talo kuvasi kaikkineen Unkarin traagista historiaa syvästi liikuttavalla tavalla sekä Natsi-Saksan että Neuvostoliiton sorron ajoilta. Terrorin talo veti hiljaiseksi. Kaikessa koskettavassa kauheudessaan, Terrorin talo oli erinomainen museo. Terrorin talon jälkeen ”Kengät Tonavan rannalla ” -juutalaisten muistomerkillä vieraileminen tuntui luontevalta teolta.

Pyhän Tapanin kirkko siinsi kadun päässä ja hohti poikkeuksellisen valkoisena verrattuna sitä ympäröiviin rakennuksiin. Sisältä kirkko oli lattiasta kattoon kultaa katoliseen tyyliin. Reliikin ympärillä parveili ihmisiä. Paikallisia uskonnonharjoittajia ei näkynyt, mutta turisteja oli laumoittain. Olimme aikaisemmin käyneet kurkistamassa eräässä toisessa kirkossa, joka oli paikallisten suosiossa. Katolisuuden ja luterilaisuuden eroja ymmärsi heti paremmin, kun uskonnollisuutta näki konkreettisesti ihmisten arjessa. Unkarilaisille uskonto on käsinkosketeltavaa – pyhää vettä, ristinmerkkejä, kynttilöitä ja rahaa. Omissa puukirkoissamme henkisyys on se, mille annetaan eniten merkitystä. Viihdyimme Pyhän Tapanin kirkossa kauan ihastellen sisätilan koristeellisuutta. Lähtiessä pysähdyimme nauttimaan ruusun muotoisia artesaanijäätelöitä kirkon portaille.

Näkymä Pyhän Tapanin kirkkolle avautui yllättäen. Kuva: Annika Hämäläinen

Kirkolta matka jatkui Budan linnalle. Jylhänä kohoava linnan alue sijaitsi Budan puolella olevalla Linnavuorella. Onneksi vuorelle ei tarvinnut kävellä, sillä suoraan ketjusillan päästä vuorelle pääsi funikulaarilla. Funikulaari yllätti toimivuudellaan, mutta myös pitkällä historiallaan. Sympaattisen näköinen laite oli palvellut jo vuodesta 1870, nähden myös maailmansodat ja Unkarin historian monet vaiheet. Linnan alue tarjosi hyvät näkymät Budapestin ylle, sekä komeaa arkkitehtuuria ja patsaita.

Illalla pulahdettiin Széchenyin kylpylän lämpimien altaiden syleilyyn. 1900-luvun alussa rakennettu kylpylä hehkui historiaa. Tämä keltainen kaunis uusbarokkinen kylpylä tarjosi juuri sellaisen kokemuksen kuin Euroopan kylpylöiden pääkaupungilta voi odottaakin. Kylpylän sisäpuolelta löytyi myös suomalaiseksi saunaksi nimetty sauna sekä lunta, jonka avulla saattoi vilvoitella saunasta tultuaan.

Viimeisenä päivänä ihailimme Budapestia tuolihissistä käsin. Puolen tunnin bussimatkan päässä kauempana Budan kukkuloilla Zugliget tuolihissi kuljetti meidät Budapestin korkeimmalle kohdalle 529 metriin kohoavan János-hegyn huipulle.

Vaikka ekskursio tarjosi paljon, jäi Budapestiin vielä paljon nähtävää. Tulevaisuudessa monen kulttuurintutkijan voikin varmasti löytää vielä uudestaan Budapestin kauniilta ja historiallisilta kaduilta. Budapest teki moneen lähtemättömän vaikutuksen.

 

Kutu ry:n Budapestin ekskursiota sponsoroivat Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ja Museoalan ammattiliitto MAL. Kiitos!

Ronja Kantola ja Annika Hämäläinen

Esoteerinen kiertokävely opiskelijaprojektina

Kirjoittaja: Mila Santala, folkloristiikan sekä arkistoalan ja asiakirjahallinnan opiskelija

Esoteriasta kiinnostuneille Turun yliopiston opiskelijoille tarjoutui ainutlaatuinen kokemus päästä harjoittamaan tärkeitä työelämätaitoja osana Approaching Esotericism and Mysticism -symposiumia järjestettävässä dramatisoidussa Esoteerisessa kävelykierroksessa.

Kierros toteutettiin vapaaehtoisten opiskelijoiden toimesta projektityönä, jota ohjasi uskontotieteen yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki, sekä uskontotieteen maisterivaiheen opiskelija Jouni Välimäki. Projektiin osallistui opiskelijoita monilta eri aloilta, esimerkiksi folkloristiikasta, uskontotieteestä sekä suomen kielestä. Opiskelijat olivat opinnoissaan hyvin eri vaiheissa, osa opintojen alkuvaiheilla ja osa taas kirjoittamassa graduaan.

Projekti tarjosi tärkeitä työelämätaitoja, sillä se vaati opiskelijoilta oma-aloitteisuutta, sitoutumista ja aikatauluttamista. Kävelykierros tehtiin ideoinnista valmiiseen toteutukseen vapaa-ajalla, muiden opintojen ohessa. Projektiin sitoutuminen ja motivaatio olivat tärkeitä, sillä kävelykierrosta suunniteltiin hieman yli puoli lukuvuotta.

Toteutus sisälsi monia eri vaiheita tiedonhausta opastusten käsikirjoituksiin, kierrosten harjoitteluun ja lopulta itse symposiumissa järjestettävään kolmeen eri kieliseen kierrokseen. Opiskelijat pääsivät täten harjoittamaan myös kielitaitoaan.

Kävelykierrosta toteutettaessa kaikki pääsivät hyödyntämään omia vahvuuksiaan ja mielenkiinnonkohteitaan. Jokainen otti vastuuta jostain kierroksen toteutuksen osa-alueesta. Osa keskittyi tiedonhakuun ja kierroksen käsikirjoituksen kirjoittamiseen, kun taas toisilla oli kokemusta opastuksesta,  esiintymisestä tai graafisesta suunnittelusta.

Projekti auttoi hahmottamaan omia vahvuusalueita, mutta myös löytämään uusia. Yhdestä kuoriutuikin luonnonlahjakkuus näyttelyssä, kun taas toinen toteutti nettisivut ilman aiempaa kokemusta. Rohkaisevassa ilmapiirissä omalta mukavuusalueelta poistuminen on usein hedelmällistä.

Projektityöskentelyssä yksi tärkeimmistä taidoista on taito kommunikoida. Kävelykierroksen suunnittelijoita yhdisti kiinnostus esoteriaan, mutta projektiin mahtui monenlaisia näkökulmia ja tapoja tehdä. Kävelykierroksen suunnittelu oli monitieteistä, ja kaikilla oli jo pelkästään opintojen kautta erilaista osaamista. Projektissa on osattava työskennellä yhdessä toisten kanssa, ja olla vastaanottavainen muiden ideoille. Tätä taitoa harjoitellaan erilaisissa seminaareissa, mutta vapaaehtoisessa projektissa on todellakin opiskelijoista kiinni, miten ja kuinka aikataulussa työskentely sujuu.

Projekti lähti liikkeelle opiskelijoiden omista ideoista siitä, mitä Turun esoteerisia henkilöitä ja tapahtumia kierroksella käsiteltäisiin.

Kiertokävelyllä kierrettiin yhteensä kahdeksan eri pistettä. Lähtöpisteenä toimi Donner-instituutti, jossa käsiteltiin Olly Donneria. Muita pisteitä olivat Ett Hem -museo, jossa käsiteltiin teosofi Helene Jacobssonia, Per Kahlmin puutarha, jossa päästiin kuulemaan ystävän muistelua Reima Saarisesta, Tuomiokirkko jossa käsiteltiin alueelta löytyneitä merkkejä magiasta, Turun Hovioikeuden luona jossa sijaitsi ennen Turun Akatemia ja jossa tutustuttiin Akatemiaa järkyttäneisiin magiaoikeudenkäynteihin. Samassa sijainnissa tutustuttiin myös Tapio Kotkavuoren merkittävään kansainväliseen maagiseen uraan ja tavattiin alkemisti Nordenskiöld. Lopuksi käytiin vielä Turun yliopistolla entisen Fennicumin lähistöllä, jossa päästiin todistamaan Pekka Siitoimen loitsimista ja kuulemaan hänen henkisestä polustaan.

Kierrokselle olisi haluttu mahduttaa kymmeniä muita pisteitä ja käsiteltäviä ilmiöitä sekä henkilöitä. Toteutetut kahdeksan pistettä valikoituivat joukkoon sillä perusteella, että ne olivat merkittävimpiä sekä sijaitsivat Tuomiokirkon lähistöllä. Lyhyet kävelymatkat olivat kierroksen sujuvuuden kannalta oleellisia.

Ideat käsiteltäviin henkilöihin ja pisteisiin tulivat niin projektia koordinoineelta opettajalta kuin opiskelijoilta itseltään. Esimerkiksi Olly Donnerin käsitteleminen kierroksella oli alusta asti selvää, sillä Donner-instituutti oli mukana järjestämässä symposiumia, johon kierros järjestettiin. Tuomiokirkon seinässä näkyvät magiamerkit taas olivat opiskelijan ehdotus. Tiedonhaun aikana esimerkiksi juuri Tuomiokirkon pisteeseen löytyi paljon uutta sisältöä, jota ei etukäteen ollut ajateltu.

Kierroksesta muotoutui lopulta hyvin osallistuneiden opiskelijoiden mielenkiinnonkohteiden näköinen. Kiertokävelyn toteutuksessa oppaiden luonteet ja dramatisointeja toteuttavien opiskelijoiden esiintyminen toivat käsikirjoitukset eloon uusilla tavoilla.

Projektissa oli tilaa toteuttaa itseään sekä hioa omia tuotoksiaan yhdessä. Tärkeä kommunikoinnin taito olikin rakentavan palautteen antaminen. Yhteinen motivaatio kierroksen onnistumisesta olikin tärkeää, jotta vastaan tulevat ongelmat saatiin ratkaistua. Päätöksiä oli tehtävä esimerkiksi kiertokävelyn reitistä tai dramatisoitujen osuuksien toteutuksesta, joskus nopeallakin aikataululla.

Yhteisistä aikatauluista ja tapaamisista oli pidettävä kiinni, joten jokaisen opiskelijan vastuulla oli ottaa juuri sen verran vastuuta itselleen, mitä pystyi hoitamaan. Kävelykierroksen toteutuspäivänä todettiin yhdessä, että loppujen lopuksi kaikki onnistui juuri sopivassa aikataulussa, ja ilman suurempia ongelmia. Projekti antoi tärkeiden työelämätaitojen lisäksi korvaamattomia onnistumisen tunteita.

Projektityöskentelytaidot tulevat hyödyttämään kiertokävelyn toteutukseen osallistuneita opiskelijoita. Huolimatta siitä, minne työllistymme, tulemme varmasti kaikki tarvitsemaan yhdessä työskentelyn mahdollistavia taitoja.

Oli hienoa päästä harjoittamaan työelämätaitoja ainutlaatuisen projektin parissa. Projekti oli niin onnistunut ja palkitseva, että yhdessä on alettu haaveilla jo yhteisestä kirjaprojektista. Alan konkareilta saatu positiivinen palaute auttoi ymmärtämään, että meistä opiskelijoista on vaikka mihin, kun vain rohkenemme heittäytyä.

Kiertokävelyn sisältöön voi tutustua sen kotisivuilla: https://esotericturku.wordpress.com

 

 

Brysselin Suomi-kuplassa: Harjoittelijana aluetoimistossa EU:n sydämessä

Harjoittelukokemuksistaan kirjoittaa kansatieteestä valmistunut Kaisa Vuori. Kaisan pro gradu -tutkielma Tulevaisuuskuvia ylirajaisesta hyperloopista löytyy täältä.

Olen viettänyt viimeiset kuusi kuukautta harjoittelijana Turun ja Varsinais-Suomen Eurooppa-toimistossa. Se on yksi Brysselissä sijaitsevasta viidestä aluetoimistosta, joiden tehtävänä on lobata edustamiensa alueiden ja kaupunkien intressejä EU:ssa, sekä viestiä EU-päätöksenteossa tapahtuvista asioista Suomeen päin. Lisäksi Brysselistä löytyy myös Suomen pysyvä edustusto, joka toimii kansallisena edunvalvojana. Edustusto tulee
olemaan kovan paineen alla, kun Suomen EU puheenjohtajuus-kausi alkaa tämän vuoden heinäkuussa.

Turun ja Varsinais-Suomen Eurooppa-toimisto on pieni ja työtahti eurooppalainen. Työkaverini ovat monesti päivitelleet sitä, kuinka Turussa vieraillessaan kaupunginhallinnon toimistot tyhjenevät kuin taikaiskusta kello neljältä. Brysselissä töitä tehdään niin kauan kuin niitä riittää. Tavanomaista kiirettä harjoitteluarkeen toi myös se, että toimisto muutti lokakuussa ja sen 20-vuotisjulat pidettiin marraskuussa.

Pienessä toimistossa työskentely tarkoittaa sitä, että pääsee harjoittelijanakin tekemään aivan kaikkea. Pääsin myös seuraamaan lähietäisyydeltä kahden kovan ammattilaisen työtä. Eurooppa-toimiston päällikkö Saara Nuotio-Coulon on asunut Brysselissä jo yli 15 vuotta ja hän tuntee EU-kentän kuin omat taskunsa. Hän on kaupungissa jo niin kotonaan, että uskaltaa pyöräillä töihin aamuisin. Tämä on todella kunnioitettavaa Brysselin kaoottisen aamuruuhkan keskellä. Pyörien ja autojen lisäksi kaduilla vilisee hämmentävä määrä sähköpotkulautailijoita puvut päällä.

Mitä harjoitteluni Brysselissä siis piti sisällään? Näin kuvailen harjoitteluani Eurooppa-toimiston nettisivuilla:

”Harjoitteluni myötä minulle avautui tuore näkökulma Varsinais-Suomeen, missä mm. sininen kasvu, kestävä kehitys sekä älykkäät kaupungit näyttelevät tärkeitä rooleja. Uusiin aihepiireihin tutustumisen lisäksi sain Eurooppa-toimistossa aidon kokemuksen siitä, miten tärkeää on yhteen hiileen puhaltaminen ja kuinka hyvältä tuntuu, kun kova työ tuottaa tulosta. Järjestimme lokakuussa 2018 Turun ja Varsinais-Suomen Eurooppa-toimiston 20-vuotisjuhlat, joka vei suurimman osan pienen toimiston voimavaroista. Juhlat toteutuivat juuri niin kuin toivoimme ja niiden järjestelyissä mukana olo oli minulle uskomattoman hieno kokemus. On ollut ilo seurata vierestä Saaran ja Miian tietotaitoa, jonka perustana ovat intohimo ja tarkka silmä yksityiskohdille. En olisi voinut saada parempaa mentorointia liittyen niin EU:n päätöksentekoon, viestintään kuin sidosryhmätyöhön. Puoli vuotta Brysselissä oli paras sijoitus tulevaisuuteen, jonka olen tähän mennessä tehnyt.”

Turun ja Varsinais-Suomen aluepoliittisiin intresseihin tutustumisen lisäksi pääsin tekemään paljon viestinnän ja hallinnon tehtäviä. Viestinnän tehtäviin kuului mm. toimiston uutiskirjeen EU-hankkeet tutuiksi-juttusarjan tuottaminen ja kirjoittaminen. Brysselissä on erittäin helppo verkostoitua. Tai ainakin muiden suomalaisten kanssa. Belgiassa asuu yli 4000 suomalaista, joista suurimman osan koti on Brysselissä. Moni toki pendelöi kaupungista toiseen päivittäin pienen maan sisällä. Näin tekee myös Eurooppa-toimiston EU-asiantuntija Miia Paananen, joka matkusta Brysseliin päivittäin Antwerpenista. Brysselistä löytyy myös monia suomalaisille suunnattuja yhteisöjä ja palveluja. Suomikoulu ja suomalainen partiolippukunta palvelee ekspattien lapsia, ja Merimieskirkko tarjoaa kattavan valikoiman suomalaisia tuotteita Runebergintortuista Nyhtökauraan.

Suomipiirien kautta sain välillistä kokemusta myös monesta muusta työstä, kuin omasta harjoittelupaikastani. Tutuksi tulivat muiden Suomen aluetoimistojen lisäksi niin Suomen pysyvän edustuston arki, meppien avustajien kiireet kuin paperiyhtiöllä työskentely. Ulkomaille vaihtoon tai harjoitteluun lähtö on ehdottoman kannattavaa. Brysseliä ennen käväisin vaihdossa myös Kööpenhaminassa ja nämä molemmat ovat olleet todella hienoja kokemuksia. Ainoa osuva tapa, jolla osaan lyhyitä ajanjaksoja ulkomailla kuvailla, on kuin sen kautta saisi elää rinnakkaistodellisuudessa tai kaksoiselämää. Oma elämä Suomessa säilyy, mutta samalla luot jotain aivan uutta toisessa maassa. Toisen kodin, toiset ystäväpiirit, toisenlaisen työelämän ja uudet harrastukset. Jotkut totta kai jäävät sille tielle, mutta oma polkuni on aina vielä vienyt takaisin Suomen Turkuun.

Kansatieteen Työseminaarissa tutkittiin matkailun ilmiöitä

Fokaus-oppiaineet eli folkloristiikka, kansatiede ja uskontotiede tarjoavat ensimmäisen vuoden opiskelijoilleen mielenkiintoisen ja käytännönläheisen opintojakson, joka on nimetty ehkä pahaenteiseltäkin kuulostavasti Työseminaariksi. Työseminaarissa opiskelijat suunnittelevat ja toteuttavat itse pienimuotoisen tutkimushankkeen. Opintojaksolla harjoitellaan siis kenttätöitä: esimerkiksi haastattelurungon koostamista, haastateltavien hankkimista ja haastattelujen tekemistä sekä kenttätyöaineiston ja sitä tukevan kirjallisuuden muokkaamista ymmärrettäväksi, tieteelliseksi tekstiksi.

Kansatieteen Työseminaarissa oli syksyllä 2018 teemana matkailu. Teema ymmärrettiin laajasti ja sitä sovellettiin monenlaisiin aiheisiin. Noora Luukko ja Henna Salonen tutkivat etäsuhteiden arkea soveltaen aineistoonsa Mary Holmesin modernin intiimiyden käsitettä. He huomasivat haastateltavien elävän etäsuhteen takia kuin kahta erillistä elämää, erilaista arjen kokemusmaailmaa. Netta Kylä-Junnila ja Riina Tissari tutkivat lapsiperheiden lomamatkoja. Heidän haastateltavansa korostivat lapsiperheiden matkustamisessa suunnittelun tärkeyttä ja lapsilähtöisyyttä. Janina Kärri, Jonna Parkkila ja Sara Seppälä tutkivat kokemuksia pidempiaikaisesta oleskelusta toisessa kulttuurissa. He huomasivat haastateltavien kertovan kulttuurishokkiin viittaavia tuntemuksia paitsi muuttaessaan ulkomaille, myös palatessaan takaisin Suomeen. Haastateltavat kokivat, että pidempiaikainen asuminen ulkomailla oli jollain tapaa muuttanut heidän tapaansa nähdä maailmaa.

Miska Karhu ja Veera Aliska valitsivat tutkimuskohteekseen K-pop-fanit vertaillen fanimatkailua pyhiinvaellukseen Victor ja Edith Turnerin teorian pohjalta. He löysivät haastateltavien kokemuksista arjen irtautumisen ja yhteisöllisyyden ajatuksia, jotka vertautuvat Turnerien ajatukseen pyhiinvaelluksesta. Katriin Kulevits ja Reea Viitasalo tutkivat turismin kielteisiä vaikutuksia Filippiineillä yksittäisen kuluttajan näkökulmasta. He kiinnittyivät tutkielmassaan keskusteluun turismin haitoista pohtien matkanjärjestäjien ja yksittäisten kuluttajien vastuuta matkailussa. Vastuullisuuden tematiikkaan liittyi myös Janniina Linnarinteen ja Jani Mikkolan tutkielma Airbnb-palvelun käyttäjien kokemuksista. Heidän haastateltavansa pohtivat palvelun sekä kielteisiä että positiivisia vaikutuksia naapurustossa ja lähiympäristössä. Tiia Manninen ja Tomina Lindholm käsittelivät työssään teknologian vaikutuksia Turun keskiaikaisten markkinoiden kävijäkokemukseen. Esille nousi erityisesti kävijöiden arvostama autenttisen tunnelman kokemus ja ristiriitainen suhde teknologian tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Tutkielmat käsittelivät siis hyvinkin monenlaisia aihepiirejä. Yhteistä niille oli kuitenkin menetelmällinen samankaltaisuus. Kaikki lähtivät rohkeasti tekemään haastatteluja, monet ensimmäistä kertaa ikinä. Opiskelijalle kokemus Työseminaarista saattaakin joskus tuntua ”sukellukselta syvään päähän”, joten on koettu hyväksi tehdä tutkielmat yhdessä, joko parityöskentelynä tai kolmen hengen ryhmissä. Oli jälleen hienoa huomata, miten aloittelevilla kulttuurintutkijoilla on tekemisen iloa ja luontevan aito tapa kohdata tutkittavamme, ihminen erilaisissa ympäristöissään.

Maija Mäki

Artikkelikuva: Maalaus on junaradan alikulkutunnelista Ruukista. Se on tehty Kohtaamisia alikulkutunnelissa -hankkeessa. Kuva: Riitta Kärki.

Tapalaisia tapaamassa

Kansatieteen lehtori Timo J. Virtanen kertoo matkastaan Tapan kaupunkiin. Matka pohjustaa vuonna 2019 pidettävää Legacies of Professor Ilmar Talve -seminaaria.

Turkulaisten etnologien yhteistyö Suomen ja Viron välillä on jatkunut aktiivisena jo vuosikymmeniä. Vuonna 2019 vietetään kummassakin maassa Tapan kaupungista kotoisin olleen Turun yliopiston kansatieteen ensimmäisen professorin Ilmar Talven (1919-2007) syntymän satavuotisjuhlia.

Raiteilla ja asemalla

Rautatiepaikkakunta ja vieläpä risteysasema. Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva Elronin pikajuna pysähtyy päivittäin Tapan pikkukaupungissa Länsi-Virumaalla. Rataverkko ulottui paikkakunnalle tosin jo 1870-luvulla. Radalla on ollut merkitystä siviililiikenteen ulkopuolellakin, sillä tammikuussa 1919 ”soomurongid” eli panssarijunat valtasivat Tapan kaupungin takaisin virolaisjoukoille ja jättivät näin sekä itsensä että paikkakunnan Viron historiaan. Rautateiden risteyspaikka säilytti myöhemminkin roolinsa ja konkreettisen asemansa sekä rakennettu ratavarikko merkittävän työllistämisvaikutuksen. Komean punatiilisen asemarakennuksen ikkunat on tosin nykyisin laudoitettu umpeen ja kiistely uudiskäytöstä jatkuu valtiosektorin kanssa. Raideparien välissä sijaitseva asemarakennus on ilmeisesti liian vaarallisella paikalla.

Etnologisen tutkimuksen parissa (mm. Talve) asemanseutuyhdyskunnat, rautatieläisyys ja sen eri ammattiryhmät on nostettu esiin Suomessakin, mutta tällä kertaa kysymys on lähinnä taustatekijästä. Mainittujen 1919 tapahtumien ansiosta eräs Thalfeldtin perhe pääsi muuttamaan Inkerinmaalta takaisin Viroon. Perheenisä oli toiminut Mgan paikkakunnalla metsätöissä ja perhe asunut rautatieasemalla olleessa junavaunussa. Tammikuun 17. päivä 1919 perheeseen syntyi aseman sairaalassa poikalapsi, joka sai nimekseen Ilmar Alexander.

Turkulaisen kansatieteen edelläkävijän, Ilmar Talven, syntymästä tulee siis ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Tapalla vietetyn lapsuuden ja nuoruusaikojen, Tarton opiskelujen, Suomen armeijan, Saksan leirin, Tukholman jatko-opiskelujen ja monien yksittäisten dramaattistenkin vaiheiden jälkeen hänestä tuli yliopistoomme kansatieteen professori. Jätettyään kotikaupunkinsa toisen maailmansodan tyrskyissä hänellä ei ollut erityistä halua vierailla Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa ennen uuden itsenäisyyden alkua. Vasta 1990-luvun alussa toteutui paluu Tapalle ja Tarttoon yhdessä turkulaisen opiskelija- ja TV-ryhmän kanssa. Vaikka tieteellinen ja kaunokirjallinen työ oli monin tavoin aiemminkin yhdistänyt Viron ja Suomen kollegoita, nostivat Talven kolmiosainen autobiografia ja sen suomennettu nide keskustelun ja tietoisuuden merkkihenkilömme elämänpolusta uudelle tasolle. Viron kulttuurihistorian julkaiseminen (2004) lisäsi tätä edelleen. Syntymän satavuosijuhlat ensi vuonna vetävät jälleen huomion kyseisen tiedemiehen toimintaan niin Suomessa kuin Virossakin.

Muistelupenkki

Hieman varaslähtöjäkin on otettu, sillä Talven lapsuuden kotikaupungin kirjasto ”Tapa raamatulinnakogu” kunnioitti tapahtumalla 7.11.2018 oman kaupungin tiedemiestä. Pääkirjaston pihassa, sisäänkäynnin edessä, sijaitsevaan penkkiin kiinnitettiin Talven muistolaatta ja paljastuksen ympärille koottiin pienimuotoinen juhla. Olin jo aikaisemmin ollut teeman puitteissa yhteydessä kirjaston johtajattaren Kersti Burkin kanssa. Hän kutsuikin minut tilaisuuteen ja sain kunnian käyttää puheenvuoron yleisötilaisuudessa. Varsinaisen penkkilaatan paljastuksen suoritti Talven äidinpuoleinen nuori sukulaisnainen Kaire Otsalainen.

Matka ja tapaamiset kirjastolla sekä paikallismuseossa merkitsivät myös juhlavuoden koordinoimista Viron ja Suomen puolella tapahtuvan suhteen. Olemme oppiaineessa olleet jo aikaisemmin yhteydessä Viron kansallismuseoon (ERM) ja näyttää, että Tapallakin järjestetään jälleen alkuvuodesta näyttely ja seminaari. Erittäin keskeinen ulottuvuus oli myös kaupungin kokeminen, Talven muistelmissa kirjoitetun Tapan muutoksen seuraaminen. Pystyin löytämään Talven 1920-luvun kotitalon, lapsuuden nimetyt leikki- ja urheiluympäristöt, tärkeän rautatieaseman seudun ja paljon muuta. Kiitos kirjaston ja kulttuuritoimen autojen ja kuljettajien pääsin tutustumaan myös kaupungin ympäristöön. Mainitun Thalfeldtin suvun asuinpaikkoihin, Lokutan kylään, moisioihin, myllyjen raunioihin ja Valge-joen muutokseen.  Mainitsemani sotatoimet vuonna 1919 saavat sata vuotta myöhemmin vastineensa Naton varuskunta-alueena kaupungin laitamilla. Noin kolmentuhannen britin ja tanskalaisen läsnäolo, kaupunki kaupungissa, vaikuttaa pikkukaupungin arkeen, mutta tarjoaa myös kiinnostavan tutkimuskohteen nykyajan kannalta.

The Legacies of Professor Ilmar Talve

Kaikki tämä verkostoituminen ja nopea kenttätyö luovat pohjaa ensi syksyn kansainväliselle seminaarille ”The Legacies of Professor Ilmar Talve”, jossa vastuullani on erityisesti kaupunkitemaattinen työryhmä. Seminaarin CFP on juuri julkaistu. Tällä hetkellä hieman Tapaa enemmän pimennossa oleva Talven todellinen syntymäkaupunki Mga avautuu saapuneiden ilmoittautumisten mukaan FT Natalia Taksamin avulla. Näyttäisi siltä, että Tapakin saa tavallaan edustajansa, sillä pääpuhujana toimiva Tarton yliopiston etnologian professori Art Leete on kotoisin Tapalta.

Tuorlan aarteita esille

Tuorlan observatoriolla toteutettu muistitietohanke esittäytyi 24. lokakuuta Tiedekeskuksen järjestämässä Muisteluillassa. Muistitietohankkeen harjoittelija Jaana Saarikoski oli koonnut näytille kattauksen mielenkiintoisista ja ensimmäistä kertaa näytillä olevista esineistä, jotka kertoivat Tuorlan tähtitieteilijöiden arjesta. Paikalla olivat myös veteraanitähtitieteilijät Aimo Sillanpää, Tapio Korhonen ja Hannu Karttunen, jotka kertoivat Tuorlan historiasta monia tarinoita.

Jaamme nyt joitakin herkkupaloja esillä olleesta esineistöstä. Monet esineet liittyvät akateemikko Yrjö Väisälään ja hänen toimintaansa Tuorlassa. Muistitietotutkimuksessa tallennettiin kuitenkin myös uudempia muistoja ja nykytutkijoiden työtä; halusimme selvittää Väisälän perintöä ja merkitystä tässä ajassa. Jatkossa esineistöä tullaan hyödyntämään Tiedekeskuksen näyttelyissä. Lisäksi osa esineistöstä on pysyvästi esillä Tiedekeskuksessa luoden tunnelmaa esimerkiksi kokoustiloihin ja kertoen samalla tarinoita Tuorlan mielenkiintoisista vaiheista. Muistitietotutkimus myös jatkuu aiheen parissa tulevaisuudessa.

Edessä valokuvauslevyjen katselulaite. Etualalla myös Tapio Korhonen, 1960-luvulta asti Tuorlassa työskennellyt tähtitieteilijä. Kuvassa on myös Muisteluiltaan osallistunutta yleisöä. Kuva: Maija Mäki.

Tässä etualalla on valokuvauslevyjen katselulaite, joka on todennäköisesti itsetehty ja Tuorlan observatoriota vanhempi. Yrjö Väisälä ja hänen seuraajansa Liisi Oterma kuvasivat tähtitaivasta öisin ja päivisin kuvauslevyjä kävivät lävitse ”planeettatytöt” etsien kuvista uusia planeettoja. Väisälä haki työvoimaa lehti-ilmoituksella, jossa sanottiin, että ”ei tarvi tietää mikä on tähti”; tärkeintä olivat tarkat silmät ja huolellisuus.

Yrjö Väisälä, Liisi Oterma, Valma Laiho ja opiskelijoita tai ”planeettatyttöjä” fysiikan laitoksella, 1940-luvun lopulla. Kuvaaja: Pekka Kyytinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma .

Kerrotaan, että sodan aikana joku oli tullut sanomaan Väisälälle, että ”teidän tiedemiesten ei sotaan tarvitse lähteä”. Väisälä ei kuitenkaan voinut tuolloin paljastaa, että oli saanut salassa pidettävän tilauksen pommituslentokoneisiin tulevasta optiikasta. Tuorlassa säilyneistä tähtäimistä ei ole varmuutta, ovatko juuri ne Väisälän itse suunnittelemia ja tekemiä vai ovatko ne mallikappaleita, joiden avulla hän on tehnyt omat suunnitelmansa. Jokatapauksessa nämä säilyneet laitteet ovat tähtäimiä ja niiden osia, mutta niistä puuttuu optiikkaa. Todennäköistä on, että Väisälä on paitsi suunnitellut optiikan myös konkreettisesti tehnyt kaikki tähtäimiin tarvittavat linssit ja peilit.

Vasemmalla Tuorlasta löytyneitä tähtäimiä sekä Väisälän suunnitelmat vuodelta 1942.

Lentokoneen konekiväärin tähtäimen asennusta. Kuva: Johnsson, Lars. 17.7.1941. Sotamuseo.

Esillä Muisteluillassa oli myös pihtiputki, jolla on mitattu korjauslasien pinnanmuotoja 1950-luvulla. Tieto pihtiputken käytöstä perustuu täysin muistitietoon. Yrjö Väisälä ja Liisi Oterma tekivät muun muassa metrin halkaisijaltaan olevan Schmidt-teleskoopin korjauslasin Ruotsiin. Se valmistui vuonna 1957 ja oli siihen aikaan maailman toiseksi suurin Schmidt-teleskooppi. Tämä oli ensimmäisiä töitä, mitä Tuorlan tunnellissa tehtiin ja tällä löytyneellä pihtiputkella Väisälä ja Oterma mittasivat korjauslasin. Pihtiputkesta on riisuttu osa sen optiikasta, kun se on varastoitu. Siinä on kuitenkin edelleen paikoillaan kaksi prismaa putken toiseen päähän kiinnitettyinä loven molemmin puolin.

Korjauslasi oli reunoistaan kovera ja keskeltä kupera, joten se oli hankalan muotoinen ja vaikeasti valmistettava. Se oli myös sen verran isokokoinen, ettei sitä voinut jatkuvasti siirrellä mittauksia varten. Tämän takia Väisälä kehitti pihtiputken. Kun lasi oli tuettu paikoitellen irti hiomapöydästä, sen pystyi mittaamaan pihtiputken avulla ilman lasin siirtelyä. Kun korjauslasi valmistui, lähtivät Väisälä ja Oterma Ruotsiin hiomaan teleskoopin pääpeilin. Sitä oli yritetty hioa Ruotsissa, mutta se ei onnistunut, koska pinnan muotoa ei oltu saatu mitattua kyllin tarkasti. Peilin mittaukseen ei tarvittu pihtiputkea, vaan se tehtiin kahden reiän läpi kulkeneen valon interferenssiä käyttäen. Referenssiviivat kuitenkin liikkuivat liikaa, koska tornissa, missä peiliä mitattiin, oli voimakas ilmavirtaus. Neuvokas Väisälä kehitti kuitenkin myös tähän ongelmaan ratkaisun; kolmen reiän interferenssimenetelmän.

Liisi Oterma ja Yrjö Väisälä hiomassa Kvistabergin (Uppsala) tähtitornin korjauslasia Tuorlan tunnelihiomossa vuonna 1955. Kuva: Turun yliopiston keskusarkisto.

Pihtiputki Tuorlan tunnelihiomossa 1950-luvulla. Turun yliopiston keskusarkisto.

Tuorlan arkeen liittyvät dokumentit ovat mielenkiintoisia. Löytyi esimerkiksi Klaus Wahlstenin työaikamerkinnät. Wahlsten toimi mekaanikkona Tuorlassa ja säilyneitä työaikamerkintöjä on vuosilta 1956-1959. Esimerkiksi 24.10.1957 hän työskenteli koko päivän interferenssikoneen osien valmistuksen parissa, kuten hän teki lähes koko syys- ja lokakuun samana vuonna. Wahlsten valmisti kaikenlaisia kaukoputkien, aluminointi- ja hopeointilaitteiden, luotaimien ja muiden tutkimuslaitteiden osia, jalustoja, valonlähteitä, teki ja huolsi työkaluja, teki puutöitä ja kaikenlaista ”sekalaista”: maalasi, siivosi ja kävi asioilla kaupungilla. Nämä työaikamerkinnät antavat yksityiskohtaista tietoa siitä arjesta, mitä Tuorlassa 1950-luvun loppupuolella elettiin.

Tuorlan mekaanikon Klaus Wahlstenin työaikamerkintöjä. Kuva: Maija Mäki.

Pieniin, vanhoihin vitriineihin on koottu löydettyä pienesineistöä. Tässä etualan vitriinissä on näytillä kahdet lasit. Pyöreäsankaiset, suurentavat, yksilinssiset työlasit ovat todennäköisesti olleet käytössä havaintojen tekemisessä zeniittikaukoputkella. Vapaalla silmällä on katsottu kaukoputken okulaariin ja suurentavalla linssillä okulaarin vieressä olevaa mitta-asteikkoa, jolla havainnoitavan tähden paikka määritetään. Mustat lasit taas ovat kotitekoiset muovista ja kuminauhasta. Yrjö Väisälä on käyttänyt niitä estääkseen lumisokeuden liikkuessaan Tuorlan tunnelin ja päärakennuksen välillä.

Pienesineistöä vanhoissa vitriineissä. Kuva: Maija Mäki.

Vitriinissä on esillä myös Väisälän tärkeäksi merkitsemien havaintovihkojen joukosta löydettyjä purjeveneen lokikirjoja 1930-luvulta. Suurelta osin ne on kirjoitettu Väisälän kehittämällä pikakirjoituksella, mutta joitakin kohtia, ehkä jonkun muun merkitsemänä, on kirjoitettu suomeksi. Tuorlan mennyttä kielimaisemaa kuvastaa myös observatorion puolesta lähetetty esperanton kielinen surukortti Väisälän kuoleman johdosta vuonna 1971. Lisäksi esillä on puinen henkari, jonka Väisälä on tehnyt itse, luultavasti Iso-Heikkilän tähtitornin harjanvarresta.

Väisälän ja häntä seuranneiden muiden tutkijoiden osoittama ääretön neuvokkuus, käytännöllisyys ja kekseliäisyys ovatkin hämmästyttäneet meitä kansatieteilijöinä yhä uudelleen. Meille aarteina näyttäytyvät erityisesti juuri nämä itsetehdyt esineet – ne kantavat muistoja Yrjö Väisälästä, Liisi Otermasta ja monesta, monesta muusta Tuorlassa vaikuttaneesta ihmisestä. Muistitietohankkeessa olemme tallentaneet näitä muistoja, jotka muutoin olisivat vähitellen unohtuneet.

Jaana Saarikoski ja Maija Mäki

Jaana toimi Tuorlan muistitietohankeen harjoittelijana ja on kansatieteen maisterivaiheen opiskelija. Maija työskentelee kansatieteen yliopisto-opettajana ja ohjasi harjoittelutyötä.