Tapalaisia tapaamassa

Kansatieteen lehtori Timo J. Virtanen kertoo matkastaan Tapan kaupunkiin. Matka pohjustaa vuonna 2019 pidettävää Legacies of Professor Ilmar Talve -seminaaria.

Turkulaisten etnologien yhteistyö Suomen ja Viron välillä on jatkunut aktiivisena jo vuosikymmeniä. Vuonna 2019 vietetään kummassakin maassa Tapan kaupungista kotoisin olleen Turun yliopiston kansatieteen ensimmäisen professorin Ilmar Talven (1919-2007) syntymän satavuotisjuhlia.

Raiteilla ja asemalla

Rautatiepaikkakunta ja vieläpä risteysasema. Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva Elronin pikajuna pysähtyy päivittäin Tapan pikkukaupungissa Länsi-Virumaalla. Rataverkko ulottui paikkakunnalle tosin jo 1870-luvulla. Radalla on ollut merkitystä siviililiikenteen ulkopuolellakin, sillä tammikuussa 1919 ”soomurongid” eli panssarijunat valtasivat Tapan kaupungin takaisin virolaisjoukoille ja jättivät näin sekä itsensä että paikkakunnan Viron historiaan. Rautateiden risteyspaikka säilytti myöhemminkin roolinsa ja konkreettisen asemansa sekä rakennettu ratavarikko merkittävän työllistämisvaikutuksen. Komean punatiilisen asemarakennuksen ikkunat on tosin nykyisin laudoitettu umpeen ja kiistely uudiskäytöstä jatkuu valtiosektorin kanssa. Raideparien välissä sijaitseva asemarakennus on ilmeisesti liian vaarallisella paikalla.

Etnologisen tutkimuksen parissa (mm. Talve) asemanseutuyhdyskunnat, rautatieläisyys ja sen eri ammattiryhmät on nostettu esiin Suomessakin, mutta tällä kertaa kysymys on lähinnä taustatekijästä. Mainittujen 1919 tapahtumien ansiosta eräs Thalfeldtin perhe pääsi muuttamaan Inkerinmaalta takaisin Viroon. Perheenisä oli toiminut Mgan paikkakunnalla metsätöissä ja perhe asunut rautatieasemalla olleessa junavaunussa. Tammikuun 17. päivä 1919 perheeseen syntyi aseman sairaalassa poikalapsi, joka sai nimekseen Ilmar Alexander.

Turkulaisen kansatieteen edelläkävijän, Ilmar Talven, syntymästä tulee siis ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Tapalla vietetyn lapsuuden ja nuoruusaikojen, Tarton opiskelujen, Suomen armeijan, Saksan leirin, Tukholman jatko-opiskelujen ja monien yksittäisten dramaattistenkin vaiheiden jälkeen hänestä tuli yliopistoomme kansatieteen professori. Jätettyään kotikaupunkinsa toisen maailmansodan tyrskyissä hänellä ei ollut erityistä halua vierailla Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa ennen uuden itsenäisyyden alkua. Vasta 1990-luvun alussa toteutui paluu Tapalle ja Tarttoon yhdessä turkulaisen opiskelija- ja TV-ryhmän kanssa. Vaikka tieteellinen ja kaunokirjallinen työ oli monin tavoin aiemminkin yhdistänyt Viron ja Suomen kollegoita, nostivat Talven kolmiosainen autobiografia ja sen suomennettu nide keskustelun ja tietoisuuden merkkihenkilömme elämänpolusta uudelle tasolle. Viron kulttuurihistorian julkaiseminen (2004) lisäsi tätä edelleen. Syntymän satavuosijuhlat ensi vuonna vetävät jälleen huomion kyseisen tiedemiehen toimintaan niin Suomessa kuin Virossakin.

Muistelupenkki

Hieman varaslähtöjäkin on otettu, sillä Talven lapsuuden kotikaupungin kirjasto ”Tapa raamatulinnakogu” kunnioitti tapahtumalla 7.11.2018 oman kaupungin tiedemiestä. Pääkirjaston pihassa, sisäänkäynnin edessä, sijaitsevaan penkkiin kiinnitettiin Talven muistolaatta ja paljastuksen ympärille koottiin pienimuotoinen juhla. Olin jo aikaisemmin ollut teeman puitteissa yhteydessä kirjaston johtajattaren Kersti Burkin kanssa. Hän kutsuikin minut tilaisuuteen ja sain kunnian käyttää puheenvuoron yleisötilaisuudessa. Varsinaisen penkkilaatan paljastuksen suoritti Talven äidinpuoleinen nuori sukulaisnainen Kaire Otsalainen.

Matka ja tapaamiset kirjastolla sekä paikallismuseossa merkitsivät myös juhlavuoden koordinoimista Viron ja Suomen puolella tapahtuvan suhteen. Olemme oppiaineessa olleet jo aikaisemmin yhteydessä Viron kansallismuseoon (ERM) ja näyttää, että Tapallakin järjestetään jälleen alkuvuodesta näyttely ja seminaari. Erittäin keskeinen ulottuvuus oli myös kaupungin kokeminen, Talven muistelmissa kirjoitetun Tapan muutoksen seuraaminen. Pystyin löytämään Talven 1920-luvun kotitalon, lapsuuden nimetyt leikki- ja urheiluympäristöt, tärkeän rautatieaseman seudun ja paljon muuta. Kiitos kirjaston ja kulttuuritoimen autojen ja kuljettajien pääsin tutustumaan myös kaupungin ympäristöön. Mainitun Thalfeldtin suvun asuinpaikkoihin, Lokutan kylään, moisioihin, myllyjen raunioihin ja Valge-joen muutokseen.  Mainitsemani sotatoimet vuonna 1919 saavat sata vuotta myöhemmin vastineensa Naton varuskunta-alueena kaupungin laitamilla. Noin kolmentuhannen britin ja tanskalaisen läsnäolo, kaupunki kaupungissa, vaikuttaa pikkukaupungin arkeen, mutta tarjoaa myös kiinnostavan tutkimuskohteen nykyajan kannalta.

The Legacies of Professor Ilmar Talve

Kaikki tämä verkostoituminen ja nopea kenttätyö luovat pohjaa ensi syksyn kansainväliselle seminaarille ”The Legacies of Professor Ilmar Talve”, jossa vastuullani on erityisesti kaupunkitemaattinen työryhmä. Seminaarin CFP on juuri julkaistu. Tällä hetkellä hieman Tapaa enemmän pimennossa oleva Talven todellinen syntymäkaupunki Mga avautuu saapuneiden ilmoittautumisten mukaan FT Natalia Taksamin avulla. Näyttäisi siltä, että Tapakin saa tavallaan edustajansa, sillä pääpuhujana toimiva Tarton yliopiston etnologian professori Art Leete on kotoisin Tapalta.

Mainokset

Tuorlan aarteita esille

Tuorlan observatoriolla toteutettu muistitietohanke esittäytyi 24. lokakuuta Tiedekeskuksen järjestämässä Muisteluillassa. Muistitietohankkeen harjoittelija Jaana Saarikoski oli koonnut näytille kattauksen mielenkiintoisista ja ensimmäistä kertaa näytillä olevista esineistä, jotka kertoivat Tuorlan tähtitieteilijöiden arjesta. Paikalla olivat myös veteraanitähtitieteilijät Aimo Sillanpää, Tapio Korhonen ja Hannu Karttunen, jotka kertoivat Tuorlan historiasta monia tarinoita.

Jaamme nyt joitakin herkkupaloja esillä olleesta esineistöstä. Monet esineet liittyvät akateemikko Yrjö Väisälään ja hänen toimintaansa Tuorlassa. Muistitietotutkimuksessa tallennettiin kuitenkin myös uudempia muistoja ja nykytutkijoiden työtä; halusimme selvittää Väisälän perintöä ja merkitystä tässä ajassa. Jatkossa esineistöä tullaan hyödyntämään Tiedekeskuksen näyttelyissä. Lisäksi osa esineistöstä on pysyvästi esillä Tiedekeskuksessa luoden tunnelmaa esimerkiksi kokoustiloihin ja kertoen samalla tarinoita Tuorlan mielenkiintoisista vaiheista. Muistitietotutkimus myös jatkuu aiheen parissa tulevaisuudessa.

Edessä valokuvauslevyjen katselulaite. Etualalla myös Tapio Korhonen, 1960-luvulta asti Tuorlassa työskennellyt tähtitieteilijä. Kuvassa on myös Muisteluiltaan osallistunutta yleisöä. Kuva: Maija Mäki.

Tässä etualalla on valokuvauslevyjen katselulaite, joka on todennäköisesti itsetehty ja Tuorlan observatoriota vanhempi. Yrjö Väisälä ja hänen seuraajansa Liisi Oterma kuvasivat tähtitaivasta öisin ja päivisin kuvauslevyjä kävivät lävitse ”planeettatytöt” etsien kuvista uusia planeettoja. Väisälä haki työvoimaa lehti-ilmoituksella, jossa sanottiin, että ”ei tarvi tietää mikä on tähti”; tärkeintä olivat tarkat silmät ja huolellisuus.

Yrjö Väisälä, Liisi Oterma, Valma Laiho ja opiskelijoita tai ”planeettatyttöjä” fysiikan laitoksella, 1940-luvun lopulla. Kuvaaja: Pekka Kyytinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma .

Kerrotaan, että sodan aikana joku oli tullut sanomaan Väisälälle, että ”teidän tiedemiesten ei sotaan tarvitse lähteä”. Väisälä ei kuitenkaan voinut tuolloin paljastaa, että oli saanut salassa pidettävän tilauksen pommituslentokoneisiin tulevasta optiikasta. Tuorlassa säilyneistä tähtäimistä ei ole varmuutta, ovatko juuri ne Väisälän itse suunnittelemia ja tekemiä vai ovatko ne mallikappaleita, joiden avulla hän on tehnyt omat suunnitelmansa. Jokatapauksessa nämä säilyneet laitteet ovat tähtäimiä ja niiden osia, mutta niistä puuttuu optiikkaa. Todennäköistä on, että Väisälä on paitsi suunnitellut optiikan myös konkreettisesti tehnyt kaikki tähtäimiin tarvittavat linssit ja peilit.

Vasemmalla Tuorlasta löytyneitä tähtäimiä sekä Väisälän suunnitelmat vuodelta 1942.

Lentokoneen konekiväärin tähtäimen asennusta. Kuva: Johnsson, Lars. 17.7.1941. Sotamuseo.

Esillä Muisteluillassa oli myös pihtiputki, jolla on mitattu korjauslasien pinnanmuotoja 1950-luvulla. Tieto pihtiputken käytöstä perustuu täysin muistitietoon. Yrjö Väisälä ja Liisi Oterma tekivät muun muassa metrin halkaisijaltaan olevan Schmidt-teleskoopin korjauslasin Ruotsiin. Se valmistui vuonna 1957 ja oli siihen aikaan maailman toiseksi suurin Schmidt-teleskooppi. Tämä oli ensimmäisiä töitä, mitä Tuorlan tunnellissa tehtiin ja tällä löytyneellä pihtiputkella Väisälä ja Oterma mittasivat korjauslasin. Pihtiputkesta on riisuttu osa sen optiikasta, kun se on varastoitu. Siinä on kuitenkin edelleen paikoillaan kaksi prismaa putken toiseen päähän kiinnitettyinä loven molemmin puolin.

Korjauslasi oli reunoistaan kovera ja keskeltä kupera, joten se oli hankalan muotoinen ja vaikeasti valmistettava. Se oli myös sen verran isokokoinen, ettei sitä voinut jatkuvasti siirrellä mittauksia varten. Tämän takia Väisälä kehitti pihtiputken. Kun lasi oli tuettu paikoitellen irti hiomapöydästä, sen pystyi mittaamaan pihtiputken avulla ilman lasin siirtelyä. Kun korjauslasi valmistui, lähtivät Väisälä ja Oterma Ruotsiin hiomaan teleskoopin pääpeilin. Sitä oli yritetty hioa Ruotsissa, mutta se ei onnistunut, koska pinnan muotoa ei oltu saatu mitattua kyllin tarkasti. Peilin mittaukseen ei tarvittu pihtiputkea, vaan se tehtiin kahden reiän läpi kulkeneen valon interferenssiä käyttäen. Referenssiviivat kuitenkin liikkuivat liikaa, koska tornissa, missä peiliä mitattiin, oli voimakas ilmavirtaus. Neuvokas Väisälä kehitti kuitenkin myös tähän ongelmaan ratkaisun; kolmen reiän interferenssimenetelmän.

Liisi Oterma ja Yrjö Väisälä hiomassa Kvistabergin (Uppsala) tähtitornin korjauslasia Tuorlan tunnelihiomossa vuonna 1955. Kuva: Turun yliopiston keskusarkisto.

Pihtiputki Tuorlan tunnelihiomossa 1950-luvulla. Turun yliopiston keskusarkisto.

Tuorlan arkeen liittyvät dokumentit ovat mielenkiintoisia. Löytyi esimerkiksi Klaus Wahlstenin työaikamerkinnät. Wahlsten toimi mekaanikkona Tuorlassa ja säilyneitä työaikamerkintöjä on vuosilta 1956-1959. Esimerkiksi 24.10.1957 hän työskenteli koko päivän interferenssikoneen osien valmistuksen parissa, kuten hän teki lähes koko syys- ja lokakuun samana vuonna. Wahlsten valmisti kaikenlaisia kaukoputkien, aluminointi- ja hopeointilaitteiden, luotaimien ja muiden tutkimuslaitteiden osia, jalustoja, valonlähteitä, teki ja huolsi työkaluja, teki puutöitä ja kaikenlaista ”sekalaista”: maalasi, siivosi ja kävi asioilla kaupungilla. Nämä työaikamerkinnät antavat yksityiskohtaista tietoa siitä arjesta, mitä Tuorlassa 1950-luvun loppupuolella elettiin.

Tuorlan mekaanikon Klaus Wahlstenin työaikamerkintöjä. Kuva: Maija Mäki.

Pieniin, vanhoihin vitriineihin on koottu löydettyä pienesineistöä. Tässä etualan vitriinissä on näytillä kahdet lasit. Pyöreäsankaiset, suurentavat, yksilinssiset työlasit ovat todennäköisesti olleet käytössä havaintojen tekemisessä zeniittikaukoputkella. Vapaalla silmällä on katsottu kaukoputken okulaariin ja suurentavalla linssillä okulaarin vieressä olevaa mitta-asteikkoa, jolla havainnoitavan tähden paikka määritetään. Mustat lasit taas ovat kotitekoiset muovista ja kuminauhasta. Yrjö Väisälä on käyttänyt niitä estääkseen lumisokeuden liikkuessaan Tuorlan tunnelin ja päärakennuksen välillä.

Pienesineistöä vanhoissa vitriineissä. Kuva: Maija Mäki.

Vitriinissä on esillä myös Väisälän tärkeäksi merkitsemien havaintovihkojen joukosta löydettyjä purjeveneen lokikirjoja 1930-luvulta. Suurelta osin ne on kirjoitettu Väisälän kehittämällä pikakirjoituksella, mutta joitakin kohtia, ehkä jonkun muun merkitsemänä, on kirjoitettu suomeksi. Tuorlan mennyttä kielimaisemaa kuvastaa myös observatorion puolesta lähetetty esperanton kielinen surukortti Väisälän kuoleman johdosta vuonna 1971. Lisäksi esillä on puinen henkari, jonka Väisälä on tehnyt itse, luultavasti Iso-Heikkilän tähtitornin harjanvarresta.

Väisälän ja häntä seuranneiden muiden tutkijoiden osoittama ääretön neuvokkuus, käytännöllisyys ja kekseliäisyys ovatkin hämmästyttäneet meitä kansatieteilijöinä yhä uudelleen. Meille aarteina näyttäytyvät erityisesti juuri nämä itsetehdyt esineet – ne kantavat muistoja Yrjö Väisälästä, Liisi Otermasta ja monesta, monesta muusta Tuorlassa vaikuttaneesta ihmisestä. Muistitietohankkeessa olemme tallentaneet näitä muistoja, jotka muutoin olisivat vähitellen unohtuneet.

Jaana Saarikoski ja Maija Mäki

Jaana toimi Tuorlan muistitietohankeen harjoittelijana ja on kansatieteen maisterivaiheen opiskelija. Maija työskentelee kansatieteen yliopisto-opettajana ja ohjasi harjoittelutyötä.

Töissä taivaan porteilla – harjoittelussa Tuorlan observatoriolla

Tämän tekstin on kirjoittanut Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen harjoittelijana työskentelevä kansatieteen maisterivaiheen opiskelija Jaana Saarikoski. Jaana työskentelee Tuorlassa lokakuun loppuun asti.

Olen työharjoittelussa muistitietohankkeessa Tuorlan observatoriolla. Tallennan tähtitieteen esineistöä ja turkulaista tähtitieteen historiaa. Observatorion entisissä tiloissa toimii nyt yliopiston Tiedekeskus Tuorla, jonka kautta Turun yliopiston  oppiaineet voivat tarjota ilmiöpohjaista oppimista eri ikäryhmille.

Aloitin työharjoitteluni Tuorlan observatoriolla ja tiedekeskuksella toukokuussa.  Tiedekeskus on koko Turun yliopiston yhteinen hanke ja se on osa yliopiston tiedematkailuohjelmaa. Tiedekeskuksen toiminta on käynnistynyt viime kevään aikana Tuorlan observatorion tiloissa, joista tähtitieteen tutkijat siirtyivät Quantumiin, yliopistonmäelle. Tiedekeskuksen toiminta on ollut toistaiseksi luonnontiedepainotteista, mutta tavoitteena on saada kaikki Turun yliopiston tiedekunnat mukaan kehittämään ilmiöpohjaista toimintaa, koulutusta ja tapahtumia.

Tuorlan observatorion perustaja oli Yrjö Väisälä, maineikas fysiikan ja tähtitieteen professori, joka mm. kehitti maailman tarkimpia pituuden mittausmenetelmiä ja -laitteita 1900-luvun alkupuoliskolla. Hänen tutkimuksiinsa liittyvää esineistöä on observatoriolla edelleen runsaasti. Niinpä laitoksen muuton yhteydessä observatoriolla käynnistettiin esineistön luettelointi ja muistitietohanke. Tuorlan tutkijayhteisö on ollut tiivis ja elänyt tavallaan omassa maailmassaan Tuorlassa, joten muutto on vaikuttanut yhteisöön voimakkaasti. Muistitiedon keräämisen tarkoituksena on varmistaa, etteivät historia ja juuret unohdu.

Jaana tutustumassa Tuorlan esineistöön. Jokaisen esineen käyttötarkoitus on selvitetty ja esineiden herättämät muistot ja tarinat tallennettu esineluetteloon.

Esinekaaoksesta kirjasuohon: kellukkeina  nauhuri, läppäri ja kysymisen taito

Suurin osa työstäni on ollut esineluettelointia. Olen kolunnut observatorion rakennukset läpikotaisin, kerännyt vanhaa tai muuten keskeistä tai mielenkiintoista esineistöä ja valokuvannut ne. Esineiden kontekstitietoja olen kerännyt haastattelemalla observatorion pitkäaikaisimpia työntekijöitä. Tiedoista ja kuvista olen koonnut luettelon, joka nyt keskeneräisenäkin on jo sata sivuinen. Lisäksi olen tehnyt esineistä pienen näytteilleasettelun kokoushuoneeseen, jonka sisustin viihtyisäksi vanhoilla huonekaluilla.

Samalla olen dokumentoinut myös alueen rakennukset valokuvin sekä haastatellut niiden käyttötarkoituksista. Olen myöskin käynyt haastateltavien kanssa  läpi kymmeniä hyllymetrejä observatorion kirjastosta valikoitua kirjallisuutta, josta osa jää tiedekeskuksen käyttöön.

Melkoista tähtitiedettä?

Esineiden selvitystyön lisäksi olen kerännyt haastatteluilla muistoja ja ajatuksia Tuorlan observatoriosta, sen muutoksesta sekä tutkijoiden uran etenemisistä. Haastattelumateriaali tallennetaan Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistoon tutkimuskäyttöön. Lisäksi yliopiston keskusarkistossa on oma Tuorlan ja Väisälän kokoelma, josta löytyy vanhempaa aineistoa.

Muistitietohankkeen ohella olen päässyt mukaan suunnittelemaan Tiedekeskuksen toimintaa: Halloween-tapahtumaa, avointen ovien iltaa, omaa Tuorlan aarteet -muisteluiltaa ja -näyttelyä, sekä tiedetaidetoimintaa ja ulkoalueelle suunnitteilla olevaa tiedon polkua. Seuraa tapahtumailmoittelua Tiedekeskuksen omilta sivuilta ja facebookista!

Kuvat: Maija Mäki ja Jaana Saarikoski.
Artikkelikuvassa ovat Tuorlan katuvalojen sammutuskytkimet.

Ajan ja paikan tunnelmia – fokaus-harjoittelu kesällä 2018

Tämän tekstin on kirjoittanut kansatieteteen maisteriopiskelija Eija Schwartz, joka toimi folkloristiikan, kansatieteen ja uskontotieteen (=fokaus) harjoittelijana kuluneena kesänä.

Ilmassa on jo aamulla lupaus kesäisestä lämmöstä – elokuun viimeisenä päivänä. Arkeologit ovat töissään torin kaivauksilla. Reittini torin poikki on muuttunut sen mukaan, kuinka torin kantta on avattu ja päällystetty osin uudestaan. Aamuisin olen usein pysähtynyt hämmästelemään esiin kaivettua mukulakivikatua ja talojen jäänteitä sen varrella. Kuinka helppo onkaan kuulla hevosten kavioiden kopsetta ja nähdä vedenhakija kävelemässä kantamuksineen kohti kaivoa.

Jo toukokuussa, kun fokaus-harjoitteluni alkoi, oli lämmintä. Toukokuussa Sirkkalassa oli myös sähköistä, säpinää. Oli päiviä, jolloin oli vaikea keskittyä mihinkään pitemmäksi aikaa. Oli yllättäen tipahtelevia aikatauluja, hyppäämisestä sinne tänne sekä sähköposteja, jotka oli saatava matkaan viipymättä. Aavistus siitä, mistä opetushenkilökunnan arkinen työ koostuu? Mikä sija silloin jää tutkimukselle? Kansatieteen oma harjoittelija Elina oli monissa toukokuun työtehtävissäni seurana, mihin olisi voinut tottua. Joissakin asioissa kaksi selvittää ongelman nopeammin kuin yksi, esimerkiksi sen, millä toiminnoilla internettiin luodaan kotisivut.

Toukokuun monipuolista tehtäväkirjoa olivat myös fokaus-valintakokeen kokoaminen tulosteeksi ja itse kokeen valvominen, lähdeviitteiden tarkistaminen suomalaissiirtolaisten käsinkirjoittamista 1900-luvun alun lehtisistä, sekä avustaminen kansainvälisessä UArctic-kokouksessa, jonka fokaus-aineet järjestivät. Folkloristiikan oppiaineen kevätjuhlien järjestelyihin osallistuin myös. Ilta Hirvensalon Aurinkolahdessa päättyi makkaranpaistoon iltanuotiolla – tällaistakin voi työ olla.

Kesäkuussa työn luonne rauhoittui. Käytävät hiljenivät oppiaineiden osalta, vaikka toisaalta täyttyivätkin abikurssilaisista. Istuin ja palelin tutkijanhuoneessa, jonka ilmastointi oli juuri korjattu ja säädetty suuremmalle joukolle kuin meitä oli paikalla. Avoimesta ikkunasta kuului alkukesän lintujen laulu, sateen ropinaa tuskin lainkaan.

Millaista täällä mahtoi olla 100 vuotta sitten, kun Sirkkalan kasarmi oli täynnä punavankeja? Kuinka moni jakoi huoneen silloin ja mitkä olivat heidän tarinansa? Minä söin eväslounaani kahvihuoneessa mukavasti Hesaria kännykältä selaillen, mutta mitä saivat vangit syödäkseen? Sanomalehtiin kääräistyjä ruuankänttyjä, joita sukulaiset heittivät salaa aidan yli? Vangit raatoivat raskaissa töissä, mutta omani olivat pääasiassa siistiä sisätyötä tietokoneella: Moodle-alustan perustamista valintakokeen läpäisseille uusille opiskelijoille sekä sukellusta uskontotieteen maailmaan, kun tarkistin Kuvittelu-työnimellä kulkeneen kirjan artikkeleiden lähdeluetteloita.

Elokuun alussa Sirkkalan käytävillä oli edelleen hiljaista – mutta tutkijanhuone oli ehtinyt lämmitä mukavaksi heinäkuisten helteiden myötä, jolloin olin lomalla. Uppouduin sekä Kuvittelu-kirjan että toisen, esoteerisuutta käsittelevän kirjan lähdeviitteisiin. Uskontotieteen ulottuvuuksissa tein vielä tiedonhakuja projektiin, jonka aiheena on uuteen uskontoon oppiminen. Vastaan tulivat kansainväliset tietokannat ja julkaisut, joiden aihepiirit veivät ajatukseni hyvinkin kauas.

Aikatasot ja paikat kulminoituivat elokuun lopun työpäiviini. Kampuksella kiersivät jo uudet kulttuurintutkimuksen opiskelijat, ja aistittavissa oli innokkuutta ja jännitystäkin alkavien opintojen edessä. Itse olin Artium-rakennuksen päädyssä olevan kellarin uumenissa inventoimassa kansatieteen ensimmäisen professorin Ilmar Talven laatikoita. Kävin läpi virolaislähtöisen Talven aineistoa jo toukokuussa yhdessä Elinan kanssa, jolloin luetteloimme eräänkin työtunnin eripainoksia, papereita ja lehtisiä. Loput laatikoista sisälsivät kansioita, joihin Talve oli kerännyt hämmästyttävän laajaa tutkimusaineistoaan aina 1940-luvun lopulta lähtien.

Kellarin holvioven metallisäppi on nyt nostettu paikoillaan. Hetken aikaa laukussani vielä olevat avaimet ovat päästäneet minut harjoitteluni aikana paikkoihin, jotka Sirkkalan kampuksella ovat opiskelijalle tavallisesti näkymättömiä. Kansatieteen kahvihuonetta ja siellä käytyjä mielenkiintoisia, hyvinkin hersyviä keskusteluja tulee ikävä – ja ehkä juuri niitä avaimia.

Kun ylitän kotimatkalla kirjastosillan, Aurajoki aaltoilee hiljakseen yläjuoksulle päin. Pinnan alla vesi virtaa kohti merta. Joen rantamilla on loppukesäisen perjantain vapaa ja riehakas tunnelma.

Negatiivista turismia Barcelonassa – Kokemuksia kandidaatin tutkielman teosta

Tämän tekstin on kirjoittanut kansatieteen maisterivaiheen opiskelija Karoliina Haapalehto.

Tein kandidaatin tutkielmani viime keväänä Barcelonan turismista. Valitsin aiheeni keskiöksi Barcelonan, sillä ollessani siellä vaihdossa syksyn 2016, koin turismin vaikutukset henkilökohtaisesti. Turismin tutkiminen taas on kiinnostanut minua pitkään ja varsinkin MAVY-opinnot eli matkailualan verkostoyliopiston sivuaineopinnot saivat minut kiinnostumaan turismin vaikutuksista. Toisaalta matkailu aiheena sopii hyvin myös kansatieteeseen, joten loppupeleissä kandidaatintutkielman aiheen valinta tapahtui helposti.

Barcelona on minulle tärkeä paikka, mutta se on myös yksi Euroopan suosituimmista kaupunkikohteista. Sen suosio on lähellä Pariisia ja Lontoota, vaikka pinta-alaltaan se on niitä paljon pienempi. Omin sanoin kuvailisin Barcelonaa kompaktin kokoiseksi kaupungiksi, missä voi yhdistää ranta- ja kaupunkiloman unohtamatta omaleimaista kulttuuria. Pelkästään ruokakulttuuri sekä kieli tekevät Barcelonasta ja Katalonian alueesta uniikin. Ei siis ihme, että turistit ympäri maailmaa haluavat vierailla kaupungissa.

Kandidaatintutkielmassani halusin keskittyä turismin negatiivisiin vaikutuksiin, tavoitteenani selvittää miksi turismiin suhtaudutaan kriittisesti ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet matkailun negatiivisten ilmiöiden korostumiseen. Myös aiheen ajankohtaisuus oli kenttätöitä tehdessä suuri etu. Kaupungin sosio-ekonomisen kantokyvyn ollessa kuormitettu, oli Barcelonassa samaan aikaan tapetilla kansanäänestys Katalonian itsenäisyydestä, sekä toisaalta myös 17.08.2017 tapahtunut terrori-isku Barcelonan pääkadulla Las Ramblasilla. Aiheesta kirjoitettiin jatkuvasti uutisia ja Barcelonan tilanne tulee olemaan varmasti jatkossakin pinnalla. Barcelona ei myöskään ole ylikuormittumisen kanssa yksin, sillä Euroopassa monet muutkin kaupungit kamppailevat massaturismin kanssa. Varsinkin Venetsian kohdalla puhutaan teemapuisto-ilmiöstä, jossa kaupungin fyysinen rakenne on uhattuna ja paikalliset joutuvat muuttamaan pois turismin tieltä. Nämä samat ongelmat koettelevat myös Barcelonaa, sillä vuokrien kallistuessa ja Airbnb:n vallatessa asunnot, monilla paikallisilla ei ole enää varaa asua kantakaupungissa.

Tutkielmani kirjoittaminen oli kiinnostavaa ja toisaalta myös opettavaista. Kirjoitin työni suomessa, vaikka kävinkin prosessin aikana Barcelonassa aistimassa Katalonian kansanäänestyksen tunnelmia. Tutkielmani osaksi liitin myös haastattelun, jonka tein sähköpostitse katalonialaisen turismin vastaisen Arran-järjestön kanssa. Järjestöön kuuluva haastateltavani kertoi avoimesti mielipiteitään turismista paikallisen näkökulmasta, jotka mielestäni täydensi hyvin tutkielmaani. Kaiken kaikkiaan minulle jäi kandidaatin tutkielmani kirjoittamisesta inspiroitunut olo ja haluan jatkaa samaa teemaa myös gradussani. Olen lähdössä keväällä 2019 uudestaan vaihtoon, ja tällä kertaa kohteekseni valikoitui Alankomaat. Amsterdamin kärsiessä samoista massaturismin ongelmista kuin Barcelona, uskon, että gradussani jatkan turismin tutkimusta.

Kaikille aiheesta kiinnostuneille, Yle Areenasta löytyy mielenkiintoinen dokumentti turismin ongelmista Euroopassa.

Kokemuksia harjoittelusta kansatieteen oppiaineessa

Millaisia tehtäviä harjoittelija pääsee tekemään kansatieteessä? Harjoittelijamme Elina kertoo tässä jutussa kevään työkentästään.

Olen aivan opintojeni loppuvaiheessa oleva kansatieteen pääaineopiskelija Turun yliopistosta. Olin touko- kesäkuussa syventäviin opintoihin kuuluvassa harjoittelussa kansatieteen oppiaineessa. Toiveenani oli mahdollisimman laajalti päästä näkemään ja kokemaan erilaisia työtehtäviä ja projekteja, ja näin myös tapahtui. Harjoittelun alussa minut tutustutettiin laitokseen, sen työtiloihin ja henkilökuntaan. Sain tavata todella mukavia ihmisiä! Sirkkalan kasarmi on paikkana ihanteellinen toimivine työtiloineen, ja ei siitäkään haittaa ollut, että rakennus on mahdottoman kaunis niin sisältä kuin ulkoakin.

Yksi keskeisimmistä työtehtävistäni liittyi kansatieteen oppiaineen syksyllä 2019 järjestettävään kongressiin, jolla juhlistetaan mm. sitä, että tuolloin tulee kuluneeksi sata vuotta professori Ilmar Talven syntymästä. Yhdessä toisen harjoittelijan kanssa aloimme ideoida tapahtumaan liittyviä nettisivuja, jotka meidän oli tarkoitus tehdä WordPress-järjestelmällä. Itselläni ei ollut mainittavaa kokemusta nettisivujen teosta, mutta otin haasteen innolla vastaan. Oli mahtavaa päästä tekemään sivuja alusta alkaen, ja päästä esimerkiksi suunnittelemaan sivuston ulkoasua!

Ilmar Talveen liittyi myös toinen keskeinen työtehtäväni. Kansatieteen oppiaineella on hallussaan varsin laaja aineisto Ilmar Talven vuosien varrella tekemiä henkilökohtaisia muistiinpanoja, käsikirjoituksia, sekä erilaista kirjallista materiaalia monilla eri kielillä. Tätä kokonaisuutta oli tarkoitus seuloa, järjestää ja luetteloida niin, että jäljelle jäisi tiivistetty ja organisoitu kokonaisuus, joka myöhemmin sijoitetaan uuteen paikkaan. Minulla ei ollut ennalta kokemusta vastaavasta työstä, ja täytyy tunnustaa, että homman alkumetreillä tuli epäilys siitä saisiko siihen laatikkomäärään ikinä minkäänlaista järjestystä.

Onneksi epäilykseni sai hälvetä pian, ja etenimme laatikko laatikolta ja loimme selvyyttä vallitsevaan kaaokseen, jos näin voi sanoa. Tässä työtehtävässä oppi pikkuhiljaa erottamaan oleellisen epäolennaisesta, ja hallitsemaan varsin suuria kokonaisuuksia. Oli myös mielenkiintoista päästä näkemään mitkä asiat olivat olleet professori Talven sydäntä lähellä, ja projektin myötä Talve henkilönä tuli paljon tutummaksi.

Aivan harjoittelun lopussa pääsin vielä mukaan järjestämään läksiäisjuhlia eläkkeelle siirtyneelle tutkijalle. Tässä työtehtävässä tuli harjoitettua sekä organisointitaitoja että käytännön toteutusta.

Harjoittelun aikana sain myös toimia tutkimusapulaisena, kun etsin professorille hänen tutkimustyöhönsä liittyvää aineistoa. Hyvin mielenkiintoinen ja opettava työtehtävä tämäkin. Pääsin myös osallistumaan kulttuuriaineiden pääsykokeisiin, ja oli mukava nähdä luentosali niin täynnä hakijoita! Tässäkin jutussa oli hienoa huomata, kuinka iso kokonaisuus pikkuhiljaa rakentuu pala palalta.

Kansatieteilijät mediatutkijoiden konferenssissa

Nomadeja ja talonpoikia -hankkeen (Koneen Säätiö 2017–2019) kansatieteilijät Hanneleena Hieta (TY, kansatiede) ja László Mód (Szegedin yliopisto, kansatiede ja kulttuuriantropologia) osallistuivat touko-kesäkuun vaihteessa Unkarin Szegedissä pidettyyn CEECOM 2018 (11th Central Eastern European Communication and Media) konferenssiin. Hanneleena Hieta kirjoittaa tässä blogitekstissä konferenssin annista.

Kolmipäiväisen konferenssin pääpuhujat olivat poliittisen historian professori András Bozóki (Central European University), journalistiikan professori Epp Lauk (Jyväskylän yliopisto), median ja kulttuurianalyysin professori Sabina Mihelj (Loughborough University) ja urbaanin ja alueellisen suunnittelun professori Jérôme Monnet (University of Paris-Est, Marne-la-Vallée). Esityksissä tuli esiin se, miten tutkimuksessa on aina mietittävä alueellisia ja yhteiskunnallisia eroja, eikä jossain (yleensä ”lännessä”) kehitettyjä teorioita ja niiden olettamia kehityssuuntia voi suoraan tuoda ympäristöön, jossa historiallinen ja yhteiskunnallinen viitekehys on erilainen.

Keynote-esitelmien lisäksi konferenssin jakautui useisiin paralleeleihin paneeleihin. Oma esitelmämme Szobori búcsú: a multiple times invented tradition (Patsaan muistojuhla: useaan otteeseen keksitty perinne) sijoittui professori Jérôme Monnet’n johtamaan paneeliin nimeltä Spaces of the nation: constructing spaces, memories and rituals (Kansakunnan tilat: tilojen, muistojen ja rituaalien konstruointi), minne se sopikin oikein hyvin. Esitelmämme perustui hankkeessa tekemäämme arkisto- ja kirjastotutkimukseen ja haastatteluihin. Työstämme sen pohjalta parhaillaan myös yhteisartikkelia. Samassa paneelissa esiintyi myös yhteistyökumppanimme mediatutkimuksen apulaisprofessori Bertalan Pusztai, alkuaan kansatieteilijä hänkin. Hänen aiheensa oli Exoticing minority traditions in culture economies: invented traditions in rural festivals (Vähemmistöperinteiden eksotisointi kulttuuritaloudessa: keksityt perinteet maalaisjuhlissa). Se perustui useisiin kenttätyöhankkeisiin, joissa on tutkittu erilaisia kyläjuhlia ja niissä (kaupallisesti) hyödynnettyä etnistä perintöä.

Konferenssissa sai paljon ajankohtaista tietoa itäisen Keski-Euroopan median ja yhteiskuntien tämänhetkisistä polttavista kysymyksistä. Kulttuurientutkijoiden on helppo sulautua mediatutkijoiden konferenssiin, koska tutkitut kysymykset kuitenkin peremmiltään ovat kulttuurisia. Etenkin puolalaisilla ja unkarilaisilla tutkijoilla oli paljon kriittistä ja analyyttista sanottavaa, mikä kaiken kaikkiaan on hyvä ja terve merkki tieteen elinvoimaisuudesta.

Oma hankkeemme jatkaa tutkimuksen merkeissä vielä vuoden. Vuonna 2019 kokoonnumme pieneen seminaariin Szegediin yhdessä kansatieteen ja mediatutkimuksen laitosten opiskelijoiden ja tutkijoiden kesken, mikä summaa hankkeen annin. Seminaarin aiheena ovat rituaalit, kulttuuriperintökohteet ja kansallinen historiallinen kuvasto. Seminaarille ei tosin vielä ole keksitty hyvää nimeä.