Potilaskertomuksia parantolasta, postikyselyjä pyykinpesukoneesta ja perinteitä parantajilta – Katsaus lukuvuoden 2020–2021 kulttuurien tutkimuksen tutkinto-ohjelman graduihin

Uuden lukuvuoden alkaessa on hyvä muistella ja reflektoida mennyttä vuotta, joka pandemian vuoksi oli monille erityisen raskas. Poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta kulttuurien tutkimuksen kolmesta oppiaineesta valmistui lukuvuonna 2020–2021 yhteensä 22 pro gradu -tutkielmaa. Opinnäytetöiden laatiminen on vaativa ponnistus jo normaalioloissakin, joten erityisen hienoa on saada omansa uunista ulos koronan keskellä. Nostan hattua kaikille graduntekijöille, joiden tutkimuksia tässä tekstissä esittelen.

Populaarikulttuuri nousi esiin useammassakin gradussa. Anni Aaltonen analysoi islaminuskoisen naisen sosiaalisen vallan representaatiota norjalaisessa nuortensarja Skamissa. Sarjassa esiintyvä fiktiivinen hahmo Sana sekä toistaa että torjuu länsimaisen viihteen stereotyyppistä kuvaa musliminaisesta. Enni Salo puolestaan tarkastelee kuoleman representaatioita lapsuudesta tutuissa Disney-elokuvissa. Elokuvat ovat tehty vuosien 1937-2017 välillä, joten aineisto ajoittuu 80 vuoden aikajanalle. Hieman toisesta näkökulmasta lähtee liikkeelle Lilja Seppänen, joka tutkielmassaan on selvittänyt wiccaa harjoittavien näkemyksiä noituuden viihteellistämisestä.

Paimion parantola. Kuva: Nella Tanninen.

Pipsa Havulan muistitietotutkimus Paimion parantolan potilaiden kokemuksista liittyy folkloristiikan, etnologian ja museologian yhteiseen hankkeeseen, joka keskittyy parantolan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Alvar ja Aino Aallon suunnittelema maailmankuulu tuberkuloosiparantola oli kuukausien tai jopa vuosien ajan koti potilaille, joita Havula on haastatellut. Pitkien hoitojaksojen myötä parantolaan syntyi omalaatuinen yhteisö ja perinteitä, joita haastateltavat muistelevat eri tavoin.

Santeri Tenosalmi ja Lari Kulokorpi ovat molemmat hyödyntäneet identiteetin käsitettä. Tarkemmin sanottuna Tenosalmen tutkimuskohteena on evankelis-kristillisen ex-gay-liikkeen Exodus Global Alliencen julkaisemat kääntymyskertomukset, jotka kuvaavat kristinuskon ja homoseksuaalisuuden modernia konfliktia. Kulokorpi taas analysoi Fosforos-teoksen retoriikkaa, jolla identifikaatioita ja erottautumista rakennetaan. Teoksen kirjoittaja, joka käyttää nimeä Johannes Nefastos, yhdistelee teististä satanismia ja teosofiaa keskenään. Paholaiskäsityksiä tarkastelee myös Iiris Mattila, joka tutkii myöhäiskeskiajan tekstien tarjoamaa kuvaa Paholaisen hahmosta.

Arkistoaineistosta on ammennettu niin ikään useassa tutkielmassa. Jenni Peltola on hyödyntänyt vuonna 1996 kerättyjä postikyselyjä, joissa metsästysmenetelmien muistelu on kerryttänyt tietoa myös suhtautumisesta eri eläimiin toimijoina. Tarkemmin Peltola on tutkinut kettua, jänistä, sutta ja karhua. Lasse Palojärvi puolestaan käyttää aineistonaan vuosina 1987-1991 tehtyjä haastatteluja kuppauksesta. Pyykinpesukoneen merkitystä selvittänyt Jelena Postari on koonnut aineistonsa postikyselystä, sanoma- ja aikakauslehtimateriaalista sekä kahdesta 1960-luvun televisiomainoksesta. Venla Kuronen on ottanut tarkasteluun naisvoimisteluperinteen 125-vuotisen historian 1900-luvun alusta nykypäivään. Voimisteluliittojen aikakauslehdistä näkyy yhteiskunnan kehitys ja muutos, mutta voimistelun perimmäinen tarkoitus on Kurosen mukaan edelleen tehdä harrastajien arjesta iloista ja monipuolista.

Turun seudulle paikantuvaa tutkimusta ovat tehneet Karoliina Haapalehto ja Jaana Saarikoski. Haapalehdon aiheena on Turun saariston matkailu kulttuurisen ja ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Gradu on tehty yhteistyössä Turun kaupungin kanssa ja sitä pyritään hyödyntämään vastuullisen saarimatkailun kehittämisessä. Saarikoski puolestaan analysoi Tuorlan observatorion historiallista esineistöä aineellisena kulttuuriperintönä. Aurora Millasnoore tarkastelee Turussa järjestettävää Suomen suurinta festivaalia Ruisrockia kävijöiden rituaalien kautta. Millasnoore haastatteli Ruisrockiin useasti osallistuneita kaveriporukoita festivaaleja edeltäneistä, sen aikaisista sekä sitä seuranneista rituaaleista.

Havainnointi ja haastattelu kulkevat käsi kädessä Vilma Laurilan tutkimuksessa. Laurila on selvittänyt sitä, kuinka Espoossa sijaitseva Helinä Rautavaaran museo toimii varhaiskasvatuksen oppimisympäristönä. Eveliina Laine on niin ikään perehtynyt oppimateriaaleihin tutkiessaan yläkoululaisille suunnattuja evankelisluterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon oppikirjoja. Laine on kuva-analyysin keinoin pyrkinyt selvittämään sitä, miten abrahamilaisia uskontoja visualisoidaan eri tavoin ja kuinka ne rakentavat uskontolukutaitoa. Kristillisiin arvoihin puolestaan keskittyy Roosa Salopää tutkimuksessaan, jossa tarkastellaan ja vertaillaan Suomen kristillisdemokraatteja ja kristillisdemokraattisia nuoria. Salopää peilaa kristillisen arvomaailman muutosta suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen puolueohjelmien pohjalta.

Sukupuoli on tärkeä teema sekä Reetta Koivukankaan että Ramona Pullin tutkimuksissa. Koivukangas tarkastelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen julkaisemia kertomuskirjoja, joissa uskonnollisen sosialisaation kannalta nuorille merkityksellisiksi nousevat erityisesti perhe, yhteisö ja ystävät. Pulli on tehnyt kenttätöitä Espanjassa ja haastatellut sevillalaisia aktivistinaisia, joiden naiseus rakentuu monin tavoin Neitsyt Mariaan liittyvien käsitysten kautta.

Jouni Välimäki on valinnut tutkimuskohteekseen Pauanne-yhteisön. 1980-luvulla rakennetun kansanparannuksen ja kansantaitojen kulttuurikeskus Pauanteen keskiössä on orgaaninen arkkitehtuuri. Modernin arkkitehtuurin perusteita vastustavat rakentajat ovat halunneet painottaa luontoa ja henkisyyttä. Luonnonmukaisuus ja ekologisuus ovat eri tavoin läsnä myös Anna Schaumanin tutkimuksessa, jonka keskiössä on pienyrittäjyys elintarvikealalla 2020-luvulla. Varsinaissuomalaisella maaseudulla työskentelevien pienyrittäjien toimintaympäristö on jatkuvassa muutoksessa ilmastonmuutoksen, maaseudun autioitumisen ja viimeisimpänä koronapandemian myötä. Schaumanin haastatteluaineisto kerää yhteen yrittäjien kokemuksia ja toiveita tulevaisuudesta.

Etnografinen tutkimusote ja pyrkimys ymmärtää kulttuurisia ilmiöitä yhdistää kaikkia kulttuurintutkijoita, jolloin monesti tutkimusten aiheet ylittävät oppiaineet, vaikka kaikilla onkin omanlaisensa lähestymistapa. Uskontotieteestä valmistui tietysti monta sellaista gradua, joissa tutkittiin suoranaisesti uskontoon liittyviä ilmiöitä, kuten kääntymyskertomuksia tai kristillistä arvomaailmaa, mutta toisaalta uskontotieteellisin käsittein voi tutkia myös vaikkapa festivaalirituaaleja. Etnologiassa tutkimuksen keskiössä on ihmisen arki ja sen murrokset, kuten pyykinpesukoneen tulo Suomeen. Kumpikin folkloristiikan graduista pyörii teemaltaan parantamisen ympärillä, kun yhdessä ääneen pääsevät tuberkuloosipotilaat ja toisessa puolestaan kuppausta harjoittanut parantaja. Aiheiden, aineistojen ja menetelmien monipuolisuus onkin kulttuurien tutkimuksen parasta antia eivätkä edellä esitellyt gradut muodosta poikkeusta sääntöön.

Nella Tanninen

Kulttuurien tutkimuksen tutkinto-ohjelman harjoittelija

Väitöstilaisuus – mielenkiintoinen tapa oppia

Lauantaina 29.5. seurasin Katriina Hulkkosen väitöstilaisuutta – tietysti etänä, mikä on nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Toisaalta Zoom mahdollisti sen, että pystyin hyppäämään toisen paikkakunnan kesäisestä iltapäivästä hetkessä muutamaksi tunniksi yliopiston luentosaliin ja uppoutumaan akateemiseen tutkimukseen. Väitöskirja, nimeltään Elämää henkimaailman, uskonnon ja yhteiskunnan rajoilla – Etnografinen tutkimus kanavoinnista, tietämisestä ja uushenkisestä yrittäjyydestä Suomessa (2021) käsittelee siis viestien välittämistä henkimaailmasta tämänpuoleiseen maailmaan.

Voin nyt paljastaa, että tämä väitös oli ensimmäinen, johon olen koskaan osallistunut. Eri väitöskirjoihin olen yliopisto-opintojen aikana ehtinyt tutustua sitäkin enemmän, mutta väitöstilaisuudet, joita Turun yliopiston tiedekunnat muuten järjestävät vuosittain yhteensä noin 170, ovat syystä tai toisesta jääneet väliin. Vaikka etäaikana väitöstilaisuuksien seuraaminen on helpompaa kuin koskaan, pandemian kanssa tuli elettyä yli vuosi ennen kuin löysin tieni sellaiseen ensimmäistä kertaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Opin siis ensikertalaisena paljon paitsi väitöksen aiheesta, myös siitä miten tilaisuus etenee. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa karonkka, mikä rooli tarkalleen ottaen on kustoksella ja miten kirjoitetaan ”lectio praecursoria” (no myönnettäköön, jälkimmäisen joudun ehkä vastaisuudessakin tarkistamaan erikseen). Eikä siihen mennyt kuin viitisen vuotta opiskelujen alkamisesta. Akateeminen aukko sivistyksessä on siis viimeinkin täytetty!

Väitöksen suurin anti itselleni oli kuitenkin se, että kuunnellessani Hulkkosen tekemiä havaintoja hänen tutkimusmatkansa varrelta, pystyin reflektoimaan aihetta samalla myös omaan tutkimukseeni. Gradussani olen haastatellut nykyaikaisia noitia ja tähän mennessä tekemäni tutkimuksen pohjalta on noussut esiin yllättävän paljon samankaltaisia teemoja, joita Hulkkonen on tarkastellut. Sain monta ahaa-elämystä siitä, kuinka voi onnistuneesti yhdistellä eri aihealueita institutionaalisesta uskonnosta ja uushenkisyydestä yrittäjyyteen. Kuten varmaan lähes jokainen graduntekijä, olen ehtinyt kokea jo muutamia epätoivon hetkiä tutkimukseni parissa. Seuratessani Hulkkosen pitkän ja onnistuneen tutkimusprosessin huipentumaa tunsin kuitenkin oloni toiveikkaaksi – jos hänkin pystyy, niin minäkin.

Nyt kun ensimmäinen väitöstilaisuus on niin sanotusti korkattu, kynnys osallistua seuraavaan lienee pienempi. Ehkä uskaltaudun jopa paikan päälle kuuntelemaan, kunhan se on mahdollista. Olen jälkikäteen lukenut Hulkkosen väitöskirjaa ja koen uppoutuvani siihen paremmin nyt, kun olen ollut kuulemassa siitä käytävää mielenkiintoista keskustelua ja pohdintaa. Täysipäiväinen tutkiminen ei ole vetänyt minua juurikaan puoleensa, vaikka olisihan se hienoa kuulla omaan tutkimukseen viitattavan sanoilla ”täsmällinen ja selkeä, mutta myös kaunopuheinen”, kuten Hulkkosen vastaväittäjä toiminut professori Timo Kallinen väitöstutkimusta kuvaili. Vaikka tutkijan ura tuntuu vieläkin kaukaiselta, väitöstilaisuus toi tutkijayhteisön lähemmäksi.

Nella Tanninen

Kulttuurien tutkimuksen tutkinto-ohjelman harjoittelija

Linkki väitöskirjaan

Kenttätyökokemuksia keväällä 2021 Portsassa

Melina Kovanen

Kenttätöillä tarkoitetaan etnografiseen tutkimukseen liittyvää tutkimusmenetelmää, jossa tutkija menee ”kentälle” eli tutkittavien ihmisten elinympäristöön. Kenttätyön yleisempiä menetelmiä ovat havainnointi sekä haastattelu. Etnografista kenttätyötä käytetään laajasti monilla eri tieteen aloilla, mutta kulttuurien tutkimuksessa etnografinen kenttätyö on melkeinpä tutkimuksenteon ydin.

Kulttuurien tutkimuksen kevään 2021 kenttätyökurssi II aiheena on Portsa eli Turun kaupunginosa Port Arthur. Tarkemmin sanottuna keskityimme siihen, minkälaista elämä ja asuminen Portsassa on. Tutkimme kevään aikana Portsaa monilla eri tavoilla kuten havainnoimalla internetissä ja paikan päällä, haastattelemalla, valokuvaamalla ja paneutumalla arkistoaineistoon. Saimme kaikki valita, mihin kenttätyömenetelmiin keskitymme. Jotkut keskittyivät havainnointiin, jotkut eri haastattelumuotoihin, jotkut arkistoaineistoon ja jotkut visuaalisen aineiston tuottamiseen.

Itse halusin keskittyä kaikista eniten visuaalisen aineiston tuottamiseen. Tein myös yhden haastattelun sekä havainnointia. Valokuvaaminen ja visuaalisuus ovat itselleni luonnollisia asioita, joten niihin keskittyminen oli paras vaihtoehto. Päätin keskittää valokuvaamiseni Portsassa olevien puutaloasuntojen sisäpihoihin, joskus myös katukuvaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kävelin puutalojen sisäpihoilla kuvaamassa erilaisia asioita. Kiinnostuin etenkin siitä, millä tavalla ihmiset käyttävät yhteisiä piha-alueita. Vaikka kameran takana seisominen on minulle todella luonnollista, koin pihoilla kävelemisen ja kuvaamisen hieman vaikeaksi ja epämukavaksi. Tällainen tunne on aivan luonnollista kenttätöissä, varsinkin, jos on vasta aloittava kenttätyönharjoittaja niin kuin minä. Kokemuksen karttuminen auttaa mukavuuden ja luonnollisuuden tunteen saavuttamista.

Portsan sisäpihatunnelmaa. Kuva: Melina Kovanen

Kenttätöiden aikana tein yhden haastattelun. Monet jännittävät haastattelujen tekemistä yllättävän paljon. Tuleehan sen mukana paljon vastuuta ja tilanne voi tuntua vieraalta. Vaikka en ole montaa haastattelua vielä ehtinyt tehdä, oma haastattelutilanteeni tällä kurssilla sujui todella hyvin. Haastattelutilanteessa luonnollisuuden saavuttaminen on tärkeä asia, ainakin omien kokemuksieni mukaan. Tärkeää on myös oikeasti kuunnella, mitä haastateltava sanoo. Haastattelutilanteet ovat ainutlaatuisia kohtaamisia, joita kannattaa arvostaa tutkijana, mutta myös ihmisenä.

Kenttä ja kenttätyöt ovat koko ajan muuttuvia asioita. Kentällä tapahtuu ja siellä tapaa monenlaisia ihmisiä. Siihen kuuluu onnistumisia ja epäonnistumisia. Itselläni oli vaikeuksia löytää vapaaehtoisia ihmisiä kuvaamaan omaa Portsassa olevaa asuntoaan. Vaikka julkaisin Facebookissa ryhmiin, joissa on tuhansia turkulaisia, löysin vain yhden vapaaehtoisen. Tällaiset asiat kuuluvat kenttätöihin, eikä kaikkia asioita voi kontrolloida. Siitä huolimatta kenttätöiden tekeminen on mukavaa ja se on meille erityisen tärkeä tutkimuksenteon menetelmä.

Portsalaisen asunnon sisätilaa.

Elämää Portsassa ennen ja nyt – tulossa nykydokumentointia kevään kenttätyökurssilla

Tiina Suopajärvi & Niklas Hulden

(på svenska nedan)

Asutko tai oletko asunut Portsassa? Tai tunnetko jonkun (ex-)portsalaisen, jota meidän tulisi ehdottomasti haastatella? 

Kulttuurien tutkimuksen ja Åbo Akademin kulttuurianalyysin oppiaineet järjestävät yhdessä Turun Museokeskuksen kanssa Port Arthurin kaupunginosaan keskittyvän nykydokumentointiprojektin. Portsa valikoitui kohteeksemme, koska siellä on tehty kansatieteellistä dokumentointia myös 1970-luvulla, ja voimme hyödyntää tätä arkistoitua aineistoa projektimme pohjana. Maaliskuusta toukokuulle kestävä projekti toteutetaan osana opiskelijoiden kenttätyökursseja.

Tavoitteenamme on dokumentoida Portsan kaupunginosan arkista elämää ja asumista käyttämällä muun muassa visuaalisia menetelmiä, kuten valokuvausta, haastatteluja ja (osallistuvaa) havainnointia. Kenttätöissä huomioidaan koronarajoitukset, joten esimerkiksi haastattelut voidaan tehdä etänä tai ulkona, havainnointi voi tapahtua verkossa, ja valokuvia voivat ottaa opiskelijoiden ohella/sijasta portsalaiset itse. 

Nykydokumentoinnin ohella olemme kiinnostuneita lähimenneisyydestä, minkä vuoksi myös Portsasta poismuuttaneet ovat lämpimästi tervetulleita haastateltaviksemme. Opiskelijat pääsevät lisäksi tutustumaan aikaisempina vuosikymmeninä kerättyihin Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistossa sijaitseviin aineistoihin. 

Dokumentoinnin tuloksia julkaistaan tämän vuoden aikana muun muassa tässä Kulttuurien tutkijat tuumailevat -blogissa sekä Åbo Akademin Kulturanalyser-blogissa, podcasteina tai videoina. Opiskelijat voivat lisäksi käyttää aineistoja opinnäytetöissään. Aineistot tallennetaan Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistoon ja ne ovat avoimesti saatavissa tutkimuskäyttöön.

Projekti järjestetään Turun yliopiston etnologian ja folkloristiikan sekä Åbo Akademin kulttuurianalyysin oppiaineiden, Turun Museokeskuksen ja Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkiston yhteistyönä. 

Olethan yhteydessä, jos innostut jakamaan kanssamme kokemuksiasi! 

Turun yliopisto: Tiina Suopajärvi, sähköposti: tiina.suopajarvi@utu.fi 

Åbo Akademi: Niklas Hulden, sähköposti: niklas.hulden@abo.fi

Hankkeen tietosuojailmoitusLataa

Livet i Portsa förr och nu – En ny kurs i samtidsdokumentation på kommande i vår

Har du bott i Portsa? Eller känner du någon tidigare invånare i Portsa som du absolut tycker vi borde intervjua? 

Ämnena Kulttuurien tutkimus vid Åbo universitet och Kulturanalys vid Åbo Akademi ordnar i samarbete med Åbo museicentral en kurs i samtidsdokumentation som koncentrerar sig på stadsdelen Port Arthur. Vi valde Portsa som mål eftersom man där redan på 1970-talet utfört etnologiska undersökningar och det arkiverade materialet kan vi nu utnyttja som klangbotten för vårt nya projekt. Projektets tidsram är från mars till maj 2021 och arbetet utförs som en del av de studerandes fältarbetskurser.

Vi strävar till att dokumentera vardagslivet och boendet i stadsdelen Portsa bland annat genom att använda visuella metoder som fotografering, intervjuer och (deltagande) observation. I fältarbetet tar vi hänsyn till rådande coronarestriktioner, så att t.ex. intervjuer kan göras på distans eller utomhus, observationer kan utföras på Internet och fotografier kan förutom av studenterna tas även av invånarna i Portsa.

Förutom av samtidsdokumentation är vi även intresserade av det förflutna. Därför vill vi gärna intervjua även bortflyttade Portsabor. Studerande får tillgång till material som samlats in under de tidigare decennierna och som finns arkiverade vid Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto (arkivet för historia, kultur och konst vid Åbo universitet).

Resultaten av dokumentationen delges under året i bland annat bloggarna Kulttuurien tutkijat tuumailevat och Kulturanalyser samt i poddar eller videon. Studerande kan även använda arkivmaterial för sina examensarbeten. Fältmaterialet arkiveras vid Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto och materialet är fritt tillgängligt för forskningsändamål. 

Projektet ordnas i samarbete med ämnet etnologi vid Åbo universitet, ämnet kulturanalys vid Åbo Akademi, Åbo Museicentral och Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto. 

Ta kontakt om du vill dela med dig av dina Portsaerfarenheter!

Åbo universitet: Tiina Suopajärvi, tiina.suopajarvi@utu.fi

Åbo Akademi: Niklas Hulden, niklas.hulden@abo.fi

 Piha Portsassa Turun keskustassa. Entisen työläiskaupunginosan asunnot ovat enimmäkseen pieniä.
Gård i Port Arthur i Åbo centrum. De flesta husen byggdes för arbetare och lägenheterna är små. Wikimedia Commons

20 graduprosessista opittua asiaa eli kuinka kirjoittaa opinnäytetyö keski-iän kriisissä

Uskontotiedettä Turun yliopistossa

Petri Laakso, FM

Petri Laakso

Graduni kertoo siitä, miten sekulaarin parisuhdeoppaan rakkauskäsitys muuttuu, kun siitä tehdään kristillinen versio. Mutta minkälaiset asiat sattuivat osumaan kohdilleen, jottagradunilopulta latautui Turun yliopiston julkaisuarkistoon? Ja mitä sellaista graduprosessistani opin, josta voisi olla toisille opinnäytetyötä tekeville iloa?

(1) Yllättävien olosuhteiden keskellä voit ehkä tarttua johonkin, josta haaveilit nuorena

Jokin graduprosessia aina kehystää, halusimme tai emme. Vuosi 2016 taittoi monta kasvukäyrää elämässäni. Isäni kuoli, silloinen parisuhteeni kariutui, lähiomaiseni sairastui ja otin lopputilin ICT- ja laatuvastaavan hommista, joihin olin 15 vuoden aikana leipääntynyt. Kävin vuoden terapiassa, tukeuduin henkiseen harjoitukseen tärkeänä kainalosauvana ja jatkoin sitten elämän puhtaaksi raivaamalta pöydältä. Olin aina halunnut kirjoittaa, joten päätin vihdoin saattaa valmiiksi sen kuuluisan ikuisen opiskelijan gradun™. Työelämän teholinssien läpi katsoessani uskontotieteilijäksi valmistumisen merkitys oli aina kutistunut motivaation saavuttamattomiin. Mutta nyt olin näkökulmien suvannossa ja halusin soudella törmältä toiselle.

(2) Aseta aikaraja, jolla on sinua motivoivia sanktioita

Aikatauluttaminen on usein tärkeämpää…

View original post 3 066 more words

Tutkimusmatka tieteellisten tapahtumien ihmeelliseen maailmaan

Kirjoittaja: Laura Koverskoi

Tein joulun alla 2020 folkloristiikan uuden opinto-oppaan mukaisen kurssin FOLK1130 Ajankohtaiseen folkloristiseen tutkimukseen perehtyminen II. Kurssin suoritustapa-esittely opastaa: ”Osallistuminen syventävien opintojen aikana folkloristiikan ja lähialojen vierailuluennoille, seminaareihin tai muihin vastaaviin tieteellisiin tilaisuuksiin.” Osallistumisen lisäksi, jokaisesta tilaisuudesta kirjoitetaan raportti, jossa aiheen esittelyn lisäksi voi pohtia omaa oppimistaan ja uusia tiedollisia löytöjä ja omaa kokemustaan. Erilaisista seminaareista ja tapahtumista saa hyvin tietoa sähköpostitse tapahtuvien tiedotusten kautta, joita opettajat opiskelijoille välittävät.

Aloitin kurssin suorittamisen osallistumalla päivän mittaiselle Tampereen yliopistossa toimivan Narrare-tutkimuskeskuksen seminaariin ja työpajaan. Kantavana ydinteemana seminaarissa olivat erilaiset kertomukset sekä niiden käyttö oman hyvinvoinnin tukena. Seminaarin ohjelma oli jaettu alustuksiin ja pienryhmissä käytäviin keskusteluihin.

Toiseksi tapahtumaksi valitsin, myös päivän mittaisen, kulttuurintutkimuksen professori Helmi Järviluoma-Mäkelän ja sukupuolentutkimuksen professori Jaana Vuoren kunniaksi järjestetyn juhlaseminaarin, joka kantoi nimeä Empiria ja tietäminen kulttuurintutkimuksessa. Tämä oli ensimmäinen juhlaseminaarini, johon olen koskaan osallistunut. Seminaari oli kaikin puolin mielenkiintoinen niin aiheiltaan kuin myös kokemuksena. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka tiedepiireissä juhlistetaan syntymäpäiviä sekä pitkän linjan tutkijan uraa.

Kolmantena osallistuin kaksi päiväiseen Finnish Oral History Networkin (FOHN) järjestämään seitsemänteen kansainväliseen symposiumiin. Netin välityksellä järjestetty kansainvälinen suurtapahtuma oli FOHN:n historiassa ensimmäinen. Symposium koostui neljästä keynote-luennosta ja kolmesta työpajasta. Luennoitsijat olivat ympäri maailmaa lähes jokaiselta mantereelta Australiaa ja Yhdysvaltoja myöten.

Viimeisenä osallistuin Turun Matkailuakatemian erilaisia lopputöitä esittelevään seminaariin, jonka kesto oli parisen tuntia. Mukana seminaarissa oli eri alojen opettajia ja opiskelijoita eri korkeakouluista Turun seudulta. Seminaarin tarkoitus on tuoda esille monialaisesti erilaisia tutkimuksia ja tutkielmia matkailun saralta.

Zoomin välityksellä toteutetut tapahtumat helpottivat osallistumistani. Moni seminaari olisi jäänyt käymättä, koska minulla ei olisi ollut mahdollista mennä Tampereelle, Jyväskylään tai Helsinkiin. Puuttumaan jäi kuitenkin mahdollisuus väliaikoina tapahtuvaan leppoisaan small-talkiin ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä verkostoitumiseen, jotka ovat erilaisten seminaarien tärkeitä ja keskeisiä elementtejä. Myös taukokahvit ja mahdolliset siihen liittyvät maukkaat tarjoilut jäivät täysin pois, mikä ainakin allekirjoittanutta itseään harmitti kovasti. Harvoin sitä itselleen jaksaa leipoa mitään sen kummempaa.

Kokemuksena erilaiset seminaarit ja työpajat olivat erittäin mielenkiintoisia. Suosittelen FOLK1130-kurssin suorittamista. Kurssi avartaa näkemystä tieteen tekemisestä, tutkijuudesta ja tiedeyhteisöjen toiminnasta. Loppuesseen kirjoittaminen kurssille on myös helppo, sillä se muodostuu 1–6 sivun seminaariraporteista. Muuta loppuesseetä ei tarvita. Myös se, että kurssin voi rakentaa juuri niin monimuotoiseksi kuin haluaa ja saa itse valita omien intressien mukaiset seminaarit ja luennot tekevät kurssista kiehtovan ja mukaansa tempaavan elämyksen.

Turun matkailuakatemian seminaari herätti itselläni ajatuksen siitä, olisiko mahdollista pohtia samankaltaista matalankynnyksen seminaaria kerran vuodessa myös joko ihan koko Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen puitteissa monialaisena seminaarina tai Kulttuurien tutkimuksen tutkinto-ohjelmaan liittyvien aineiden kesken. Tällöin opiskelijat saisivat kokemuksen seminaarityöskentelystä niin kuulijana kuin esitelmöitsijänä. Tämä lisäisi myös tietoutta tutkielmien ja väitöskirjojen aiheista niin opettajille kuin opiskelijoille, mitä laitoksella tai oppiaineessa käsitellään. Se lisäisi myös yhteistyötä eri aineiden ja tieteiden välillä. Lisäksi se lähentäisi kandin ja maisteriopintoja tekeviä tohtoriopintoja tekeviin ja voisi lisätä kiinnostusta jatkotutkimusta kohtaan. Tämän kaltainen seminaari voisi olla yksi osa FOLK1130-kurssia.

Kandidaatintutkielma on tie tulevaisuuteen

Kirjoittaja: Sini Saarinen

Sini Saarinen. Kuvaaja: Tommi Vuorinen

Kerron tässä kirjoituksessa omasta kandidaatintutkielman kirjoitusprosessistani ja keskityn itselleni merkityksellisimpiin hetkiin sen aikana. Kronologisen listauksen sijaan pysähdyn miettimään kasvuani etnologina sekä tutkimusprosessia sen tukena. Tämä kirjoitus on kirjoitettu alun perin kypsyysnäytteeksi etnologian kandidaatintutkielmaan, joten luet osaa matkastani.

Kandidaatintutkielman kirjoittaminen on ollut itselleni hyvin pitkä prosessi, sillä olen aloittanut sen jo vuonna 2013 kansatieteen pro seminaarilla ja tutkielma itsessään valmistui vasta kesällä 2020. Tutkielmani aihe, vuokralääkäreiden arjesta ja niiden kuvauksista, oli kolmas hyväksytty aihe, joten senkään puolesta en ole kiirehtinyt – tai kahden ensimmäisen aiheen kohdalla edes kunnolla aloittanutkaan. Seminaarin ja itse työn tekemisen väliin mahtuu paljon elämää ja kasvamista yliopistoyhteisössä sekä sen ulkopuolella. Seminaarin tuoma tuki jäi kuitenkin lopulta puuttumaan arkisesta tekemisestä, joten näin jälkikäteen arvioiden suosittelen työn tekemistä seminaarin aikana. 

Pitkään tutkielmaprosessiini kuuluu paljon tunteita niin häpeästä turhautuneeseen saamattomuuteen kuin innostuksesta iloonkin. Tärkeimpinä tunteina prosessin kannalta koen kuitenkin ne hetket, jolloin epävarmuus on muuttunut oivaltamisen iloksi ja varmuudeksi siitä, että olen tekemässä oikeita ratkaisuja. Ei pidä kuitenkaan hämääntyä siitä, että positiivisia ja ammatti-identiteetin kasvua tukevia oivalluksia olisi ollut erityisen paljon. Määrä kuitenkin korvaa laadun. Tärkeimpänä oivalluksena koin aiheeni löytymisen ja sen tarkentumisen etnologialle tyypilliseksi ­­eli arjen kuvauksien analyysiksi.

Aiheen tarkentumisen tueksi puhuin siitä paljon ja kaikille vähääkään minua kuunteleville ihmisille. Sain paljon apua aineiston käsittelyyn ja tyypillisiin metodeihin keskusteluista ohjaajan ja kulttuurientutkijaystävieni kanssa. Ehkä hieman yllättävästi parhaiten perspektiiviä antoivat kuitenkin keskustelut kauppatieteilijän ja sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa. Keskusteluissa onnistuin myös perustelemaan, miksi juuri arjen tutkimus on merkityksellistä esimerkiksi tulevaisuuden työelämää suunnitellessa tai sote-uudistusta tehdessä. 

Olin erittäin innostunut aiheestani, jonka lisäksi löysin hyvän aineiston sen käsittelyyn. Aineistoni koostui jo valmiiksi tehdyistä haastatteluista sekä Lääkärilehden artikkeleista. Pääsin lääkärien arkitodellisuuden äärelle heidän itsensä kertomana ja lehtien yhteiskunnallisen keskustelun kautta. Haasteelliseksi osoittautui purkaa tämä kaikki ja rakentaa siitä juuri etnologisesta näkökulmasta kirjoitettu teksti. Olin raapaissut ammatti-identiteettini pintaa perustellessani valintojani oman yhteisömme ulkopuolisille ja nyt olin tosi paikan edessä aloittaessani analysoimaan ja kirjoittamaan. 

Etnologi minussa löytyi lukiessani alamme pro gradu -tutkielmia ja väitöskirjoja, joihin välillä kauhistutti verrata keskeneräistä tekelettäni. Hengitin monasti syvään, ennen kuin kirjoitin omien ajatuksieni vertautuvan aikaisempaan etnologiseen tutkimukseen. Keskustelu aikaisemman tutkimuksen kanssa kuuluu tutkielman tekemiseen, mutta se tuntui minusta hurjalta – olinhan vasta harjoittelemassa ja kirjoittamassa vain kandia.

Kirjoitin tutkielmaprosessista tunteiden ja ammatillisen identiteetin kasvun kautta, sillä perustelin itselleni tutkimusongelman tarkentumisen, aineiston rajaamisen, keskeisten käsitteiden valitsemisen ja diskurssianalyysin metodiksi valikoitumisen jälkeen, mikä kandidaatintutkielman tarkoitus oikein on? Prosessin voi purkaa myös hyvän kirjoittamisen ohjeiksi, joita löytyy esimerkiksi yliopistomme opiskelutaitojen oppaasta (joka löytyy Turun yliopiston intranetistä: https://intranet.utu.fi/index/opiskelutaidot/Sivut/Taitava-kirjoittaminen.aspx). Itse koen tutkielmaprosessin matkana ammattilaisuuteen, jonka aikana tunnetaan ja löydetään varmuutta tulevaisuuteen.

Professori emeritus Matti Räsänen (1934–2020)

Saimme vastaanottaa tällä viikolla suru-uutisen, sillä oppiaineen emeritus professori Matti Räsänen oli kuollut maanantain ja tiistain välisenä yönä (14.12.2020). Hän oli Turun yliopiston kansatieteen professorina vuosina 1987–1995. Sitä ennen hän toimi oppiaineen dosenttina.

Innostuksen kansatieteeseen Matti Räsänen sai aikoinaan opettajana toimineelta isältään, joka keräsi kotiseudultaan Tuusniemeltä loma-aikoina muistitietoa ja museoesineistöä. Isä kulki mopedilla ja Matti hänen perässään polkupyörällä. Työnjako oli suhteellisen selkeä, sillä isä haastatteli ja poika otti valokuvia. Lukion jälkeen Matti Räsänen lähti opiskelemaan sekä suomen että yleistä historiaa ja suomen kieltä. Pro gradunsa hän teki yleiseen historiaan, jonka jälkeen hän jatkoi ajalle tyypilliseen tapaan suomen kielestä kautta innostuksen saaneita kansatieteen opintojaan. Matti Räsänen ehti työskennellä sekä Helsingin että Jyväskylän yliopistoissa mm. assistenttina ja yliassistenttina (1974–1986). Hän väitteli Helsingin yliopistossa 1975 oluenpanosta Vom Halm zum Fass. Siihen aikaan monet kansatieteen väitöskirjoista julkaistiin alan silloisella tärkeällä ulkomaisella kielellä saksaksi. Tämä oli vielä historiallis-maantieteellistä menetelmää käyttävä tutkimus. Räsänen siirtyi välillä Kuopion museon hoitajaksi ja johtajaksi, jossa hän jo tutustui kansatieteelliseen kaupunkitutkimukseen, jonka uranuurtajia hän oli, ja jota hän jatkoi myöhemmällä urallaan yliassistenttina, Suomen Akatemian tutkimuksissa ja professorina.  

Esimiehenä ja kollegana Matti Räsästä kunnioitettiin laajasti. Hänen aloitteestaan alun saaneet tutkimushankkeet, seminaarit, keskustelutilaisuudet, kansainväliset yhteydet ja erilaiset matkat olivat tärkeä osa erityisesti jatko-opintoja. Hän toimi mm. alan tieteellisissä seuroissa kuten Ethnos ry:ssä, jonka nykyistä julkaisua, Ethnologia Fennicaa, hän oli toimittamassa vieraskieliseksi julkaisuksi kollegojensa kanssa. Professorina ollessaan hän toimi Suomen Akatemiassa ja sai johdettavakseen mm. kansainvälisen suomalais–virolais–venäläisen Loviisa–Vôru -hankkeen. Sitä ennen hänen johtamansa kaksikielistä Kaskista koskeva tutkimus on vieläkin alan perustutkimuksia. Hänen aloitteestaan oppiaineessa alkoi myös 1990-luvulla inkeriläisiä koskeva tutkimushanke. Tätä koskeva aineisto on oppiaineen arkistossa tutkimuskäytössä. Molemmista hankkeista on ilmestynyt sekä kirjoja että opinnäytteitä. Matti Räsästä saan myös kiittää siitä, että sain tehdä väitöskirjani kansainvälisessä Kuola-projektissa. Sitä ennen hän kehotti minua vakavasti harkitsemaan jatko-opintoja, sillä minulla oli siinä vaiheessa virka yliopiston ulkopuolella.  

Kaupunkitutkimuksen lisäksi Räsänen tunnetaan mm. työn tutkimuksesta sekä koti- ja mökkipitäjäänsä Savossa koskevista tutkimuksista, joita hän teki vielä eläkkeellä ollessaan. Kaupunkitutkimuksen ja monien kansainvälisten yhteyksiensä lisäksi hän kirjoitti yhdessä emerita professori Outi Tuomi-Nikulan kanssa Saksanmaalla-teoksen 1990-luvulla, jolloin hän asui mm. Outi Tuomi-Nikulan luona Altes Landissa. Tämä tutkimus avaa hienosti laajan Saksan arkielämää ja kansankulttuuria.  

Tärkeä tehtävä Räsäsellä oli myös Seurasaarisäätiön tiedetoimikunnassa, jota hän johti asiantuntemuksellaan ja avarakatseisuudellaan. Hänen aikanaan myös professori Niilo Valosen alullepanemat suuret tutkimushankkeet saatiin loppusuoralle. Suurimmasta osasta niitä onkin tehty julkaisuja. 

Yksi tärkeimmistä henkilökohtaisista muistoista, joka kohdistuu professori Räsäseen, on hänen ja hänen puolisonsa Riitan automatka eräänä kesänä pitkin Suomea kotimökilleni Lappiin, jossa he yöpyivät. Matti halusi tuolloin jo eläkkeellä ollessaan käydä vielä kerran aiemmissa kylätutkimuskohteissa, kuten Tornion Kukkolankoskella. Meiltä matka jatkui seuraavana päivänä Taatsin Seidalle ja sieltä kohti Utsjokea. 

Professori Räsänen siunataan 2.1.2021 (koronarajoitusten mukaan vain kymmenen hengen läsnäollessa).

Perhepiirin, puolison, lapsen ja lastenlasten lisäksi professori Matti Räsästä jää kaipaamaan ja muistelemaan suuri ystävien, kollegojen ja entisten oppilaiden joukko. He kaikki muistelevat häntä suurella lämmöllä ja kunnioituksella.  

Helena Ruotsala, Etnologian professori

Kuvassa: Neljäs suomalais-unkarilaisen kansatieteen symposium pidettiin Veszprémissä kesällä 1992. Kuvassa on  professori Matti Räsänen ja myllymuseon johtaja.  Kuvaaja: Timo J. Virtanen 1992. HKT-arkisto, Turun yliopisto.

Lähtisitkö HOPS-kävelylle?

Tiina Suopajärvi

Aurajokirannan kävelytiellä. Kuva: Tiina Suopajärvi

Aloitimme syksyn yliopistossa sekavissa tunnelmissa. Elokuun lopussa ja pitkälle syyskuullekin koronatilanne oli Turussa melko rauhallinen, joten osa kulttuurien tutkimuksen ensimmäisen vuoden opiskelijoiden opetuksesta voitiin järjestää lähitapaamisina yliopistolla.

Fuksien ensimmäisten HOPS-keskustelujen pitäminen Zoomissa ei tuntunut kovin houkuttelevalta ajatukselta, joten päädyin ehdottamaan heille kävelyä. Kävellessä kasvokkainen vuorovaikutus on mahdollista, mutta myös turvallista.

Kaikki 13 hopsattavaa opiskelijaani valitsivat kävelyn Zoom-tapaamisen sijasta, tosin kerran flunssa ja toisen kerran sade estivät kävelyn. 

Ensimmäisen HOPS-tapaamisen tavoitteena on keskustella opiskelijan suunnitelmista, ongelmista ja iloistakin, ja keskustelun jälkeen opiskelija tekee ensimmäisen vuoden suunnitelmansa. On ollut hauskaa huomata, kuinka erilaisia polkuja uudet opiskelijamme ovat jo tähän mennessä kulkeneet ja miten erilaisia suunnitelmia heillä on.

Yksi on ehdottaman kiinnostunut historiasta, toinen mietiskelee miten yhdistää oma ammattinsa kulttuurien tutkimuksen opiskeluihin ja kolmas on yhä ymmällään, että on ylipäätään opiskelemassa, sen sijaan että olisi viettämässä välivuotta. Monia huolestuttaa, miten etäopiskelussa saa luotua itselleen toimivat päivärytmit ja opiskelutavat. Koronatilanteen positiivinen puoli näyttää olevan se, että fuksit ovat hitsautuneet nopeasti tiiviiksi ryhmäksi, jossa autetaan ja tuetaan toinen toista. 

Sain siis kävellä yhdessä opiskelijoiden kanssa yhteensä 11 tuntia kauniissa syyssäässä. Kävelyt lähtivät Arcanumin edestä ja kiersimme usein jokirantaa, joskus kipusimme Tiedon portaat, joskus pysähdyimme ihmettelemään kesyjä sorsia ja toisinaan kävelimme vain hiljaa, kun kovaääninen tie esti keskustelun.

Kävellessä avautuu uusia näkökulmia kaupunkitilaan ja -maisemaan. Kuva: Tiina Mahlamäki

Kävely on paitsi mukavaa myös rento tapa olla yhdessä. Olen käyttänyt kävelyhaastattelumenetelmää aiemmin tutkimuksissani, kun tutkin miten seniorit kokevat Oulun älykaupungissa elämisen. Tuolloin huomasin, miten kävelyistä muodostui huomattavasti rennompia kuin aiemmin heidän kodeissaan tekemistäni haastatteluista. Osa senioreista sanoi kävelyn jälkeen sen olleen yllättävän hauskaa.

Yhdessä kävely, tai yhdessä liikkuminen on keskeinen osa etnografiaa. Antropologit Jo Lee ja Tim Ingold (2006, 67) ovat kirjoittaneet osuvasti, että etnografiassa “osallistuminen ei ole kävelemistä jonnekin, vaan kävelemistä jonkun kanssa”. 

Kävely on yhdessä tekemistä, siinä katse on usein suunnattuna eteenpäin, jolloin katsekontakti on ohimenevää, mikä osaltaan keventää tilannetta. Samalla kävelijöillä on yhteinen suunta ja päämäärä. Toivon, että opiskelijat kokivat HOPS-kävelymme yhtä epämuodollisina kuin minä. Tämän menetelmän voisin pitää käytössä myös korona-ajan jälkeen, ainakin opiskelijoiden ensimmäisissä HOPS-keskusteluissa. Se voisi olla käyttökelpoinen myös kandi- ja gradututkielmien sekä tohtorikoulutettavien ohjaustapaamisissa.

Kun koronatilanne jatkuu, pitää meidän miettiä ja löytää vaihtoehtoisia tapoja kohdata, kunkin oman tilanteen ja omien rajojen mukaan. Nyt on hyvä tilaisuus kyseenalaistaa vallitsevia tapoja ja testata uusia. 

Lähteet

Lee, Jo & Tim Ingold. 2006. ”Fieldwork on Foot. Perceiving, Routing, Socializing.” Teoksessa Locating the Field. Space, Place and Context in Anthropology, toim. Simon Michael Coleman. Oxford: Berg Publishers, 67–85.

Suopajärvi, Tiina 2014: Kävelyssä rakentuva paikka: Oulun kaupunkikeskusta seniorikaupunkilaisten sosiomateriaalisena ympäristönä. Sosiologia 4/2014.

Kulttuurien tutkimusta ja koronaa

Tiedättekö sen tunteen, kun kaivaudutte viimein esiin kannon kolosta, ravistelette mullat pois päältänne, uskallatte vihdoin hakea harjoitteluun kulttuurien tutkimukseen, pääsette sinne ja sitten iskee koronavirusepidemia Suomeen? Minä tiedän, mutta hyvinhän se meni.

Niin kauheaa kuin maailman tilanne vuonna 2020 on ollutkin, salaa olen ollut tyytyväinen siihen, että saan tulevaisuudessa jakaa kokemuksiani harjoittelusta aloittaen sanoilla ”Koronaepidemia runteli maailmaa, silloin kun minä…”. Todennäköisintä on kuitenkin, että ensi vuoden harjoittelija jatkaa samankaltaisessa tilanteessa. Etätöiden tultua normiksi monilla aloilla, digitaalisten välineiden ja metodien kehitys koki suuria harppauksia pakon sanelemana. Myös minä jouduin uusien asioiden pariin harjoittelussa. Voisin toki väittää, että pääsin harjoittelusta helpommalla, sillä kaikki olivat uuden edessä: kulttuurien tutkimuksen muutto Arcanumiin ja koronatilanteen epävarmuus kohdattiin samalta viivalta.

Harjoitteluni alkoi samana päivänä, kun baarit aukesivat rajoitusten lievennyttyä, kesäkuun ensimmäisenä. Kun harjoitteluni loppui, koronan toinen aalto oli jo iskenyt Suomeen laajalti. Koko sen ajan arki oli kuitenkin hyvin monotoonista, sillä harjoittelu oli niitä harvoja asioita, joka ei kesältä peruuntunut. Kun se oli lähes kokonaan etänä, (työ)päiväni pyörivät keittönpöytä-sohva-vessa- kolminaisuuden ympärillä. Zoom-kokousten klassikot tuli koettua omakohtaisesti sitä mukaa kun niistä liikkui meemejä. Oli pätkiviä kuva- ja ääniyhteyksiä, kissanpyllyjä kameran edessä sekä hukassa olevia Zoom-linkkejä.

Muuttamisesta tuli harjoitteluni aikana tuttua. Ensin vietin kesäkuun kuumia kesäpäiviä purkamassa kirjalaatikoita ja järjestelemässä niitä hyllyyn Arcanumissa. Elokuun puolella harjoittelun jatkuessa, työskentelin kotona muuttolaatikoiden keskellä. Muutos puhutteli tänä vuonna myös siinä, että olin kärsinyt vahvasta huijarisyndroomasta opiskeluvaikeuksieni vuoksi. Muutaman kuukauden harjoittelu kuitenkin kaivoi minusta esille tietoa ja taitoa, josta en edes tiennyt. Samaan aikaan myös maailma huusi muutosta, eikä mielenrauhaa ollut juurikaan, kun huolestuneena seurasin uutisia.

Uusia näkökulmiakin syntyi niiden kuukausien aikana. Sitä ei aiemmin ollut ajatellutkaan miten paljon oman alan professoreita katsoo kuin rokkistaroja. Nyt heistä tuli enemmän inhimillisiä, sellaisia, että heidän joukossa saattoi jopa tulevaisuuden itsensä nähdä. Harjoittelu avasi akateemista maailmaa minulle, joka tulee duunaritaustasta. Omaa graduaankin katsoi freesimmästä ja laajemmasta näkökulmasta eikä se näyttänyt enää ihan niin pelottavalta prosessilta. Toki se olisi ollut jo kummallista, jollei useiden viikkojen perehtyminen seminaari- ja kirjoitusoppaisiin olisi herättänyt ideoita ja ahaa-elämyksiä.

Ihan heti ei olisi uskonut, että myös sosiaalisia taitoja tulisi kehitettyä näinä aikoina, kun ihmisiä nähdään enimmäkseen ruudulta. Henkilökunnan kanssa palaveeraaminen ja syksyn opetuksen käynnistämisessä mukana oleminen toivat kuitenkin rohkeutta ja itseni esille tuomista, mitä olin aiemmin vältellyt. Itsestään kertominen jo auttoi muodostamaan sitä omaa pientä, mutta mahdollisesti kasvavaa rooliaan kulttuurien tutkimuksen kentällä. Netin välityksellä vuorovaikutus kasvatti aivan erilaisella tavalla, jossa eleet sekä puhe saivat lisää merkitystä. Eniten harjoittelusta toki jäi kaipaamaan sitä aktiivisempaa ja tiiviimpää sosiaalista kanssakäymistä, jonka puuttumiselle emme voineet mitään. Onnekseni sain kuitenkin hyviä ohjeistuksia työtehtäviini siitäkin huolimatta, että kommunikaatio tapahtui pitkälti sähköpostitse ja Zoomin kautta.

Uskontotieteen, etnologian ja folkloristiikan perusopinnot muuttuivat kulttuurien tutkimuksen yhteisiksi perusopinnoiksi juuri tänä vuonna. Matkalla myös kansatiede vaihtui etnologiaksi ja pääsykokeetkin tehtiin Moodlessa ja Zoomissa. Oppaita ja nettisivuja piti yhtenäistää ja vanha Sirkkalan kasarmi jäi historiaan. Pääsin auttamaan tässä liminaalitilassa eli ”pyhässä kaaoksessa” olevaa kulttuurien tutkimusta. Victor Turner oli oikeassa siinä, että yhteisön merkitys korostuu siirtymävaiheissa.

Elisa Färm