Tapalaisia tapaamassa

Kansatieteen lehtori Timo J. Virtanen kertoo matkastaan Tapan kaupunkiin. Matka pohjustaa vuonna 2019 pidettävää Legacies of Professor Ilmar Talve -seminaaria.

Turkulaisten etnologien yhteistyö Suomen ja Viron välillä on jatkunut aktiivisena jo vuosikymmeniä. Vuonna 2019 vietetään kummassakin maassa Tapan kaupungista kotoisin olleen Turun yliopiston kansatieteen ensimmäisen professorin Ilmar Talven (1919-2007) syntymän satavuotisjuhlia.

Raiteilla ja asemalla

Rautatiepaikkakunta ja vieläpä risteysasema. Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva Elronin pikajuna pysähtyy päivittäin Tapan pikkukaupungissa Länsi-Virumaalla. Rataverkko ulottui paikkakunnalle tosin jo 1870-luvulla. Radalla on ollut merkitystä siviililiikenteen ulkopuolellakin, sillä tammikuussa 1919 ”soomurongid” eli panssarijunat valtasivat Tapan kaupungin takaisin virolaisjoukoille ja jättivät näin sekä itsensä että paikkakunnan Viron historiaan. Rautateiden risteyspaikka säilytti myöhemminkin roolinsa ja konkreettisen asemansa sekä rakennettu ratavarikko merkittävän työllistämisvaikutuksen. Komean punatiilisen asemarakennuksen ikkunat on tosin nykyisin laudoitettu umpeen ja kiistely uudiskäytöstä jatkuu valtiosektorin kanssa. Raideparien välissä sijaitseva asemarakennus on ilmeisesti liian vaarallisella paikalla.

DSC_2243

Etnologisen tutkimuksen parissa (mm. Talve) asemanseutuyhdyskunnat, rautatieläisyys ja sen eri ammattiryhmät on nostettu esiin Suomessakin, mutta tällä kertaa kysymys on lähinnä taustatekijästä. Mainittujen 1919 tapahtumien ansiosta eräs Thalfeldtin perhe pääsi muuttamaan Inkerinmaalta takaisin Viroon. Perheenisä oli toiminut Mgan paikkakunnalla metsätöissä ja perhe asunut rautatieasemalla olleessa junavaunussa. Tammikuun 17. päivä 1919 perheeseen syntyi aseman sairaalassa poikalapsi, joka sai nimekseen Ilmar Alexander.

Turkulaisen kansatieteen edelläkävijän, Ilmar Talven, syntymästä tulee siis ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Tapalla vietetyn lapsuuden ja nuoruusaikojen, Tarton opiskelujen, Suomen armeijan, Saksan leirin, Tukholman jatko-opiskelujen ja monien yksittäisten dramaattistenkin vaiheiden jälkeen hänestä tuli yliopistoomme kansatieteen professori. Jätettyään kotikaupunkinsa toisen maailmansodan tyrskyissä hänellä ei ollut erityistä halua vierailla Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa ennen uuden itsenäisyyden alkua. Vasta 1990-luvun alussa toteutui paluu Tapalle ja Tarttoon yhdessä turkulaisen opiskelija- ja TV-ryhmän kanssa. Vaikka tieteellinen ja kaunokirjallinen työ oli monin tavoin aiemminkin yhdistänyt Viron ja Suomen kollegoita, nostivat Talven kolmiosainen autobiografia ja sen suomennettu nide keskustelun ja tietoisuuden merkkihenkilömme elämänpolusta uudelle tasolle. Viron kulttuurihistorian julkaiseminen (2004) lisäsi tätä edelleen. Syntymän satavuosijuhlat ensi vuonna vetävät jälleen huomion kyseisen tiedemiehen toimintaan niin Suomessa kuin Virossakin.

Muistelupenkki

Hieman varaslähtöjäkin on otettu, sillä Talven lapsuuden kotikaupungin kirjasto ”Tapa raamatulinnakogu” kunnioitti tapahtumalla 7.11.2018 oman kaupungin tiedemiestä. Pääkirjaston pihassa, sisäänkäynnin edessä, sijaitsevaan penkkiin kiinnitettiin Talven muistolaatta ja paljastuksen ympärille koottiin pienimuotoinen juhla. Olin jo aikaisemmin ollut teeman puitteissa yhteydessä kirjaston johtajattaren Kersti Burkin kanssa. Hän kutsuikin minut tilaisuuteen ja sain kunnian käyttää puheenvuoron yleisötilaisuudessa. Varsinaisen penkkilaatan paljastuksen suoritti Talven äidinpuoleinen nuori sukulaisnainen Kaire Otsalainen.

timo

Matka ja tapaamiset kirjastolla sekä paikallismuseossa merkitsivät myös juhlavuoden koordinoimista Viron ja Suomen puolella tapahtuvan suhteen. Olemme oppiaineessa olleet jo aikaisemmin yhteydessä Viron kansallismuseoon (ERM) ja näyttää, että Tapallakin järjestetään jälleen alkuvuodesta näyttely ja seminaari. Erittäin keskeinen ulottuvuus oli myös kaupungin kokeminen, Talven muistelmissa kirjoitetun Tapan muutoksen seuraaminen. Pystyin löytämään Talven 1920-luvun kotitalon, lapsuuden nimetyt leikki- ja urheiluympäristöt, tärkeän rautatieaseman seudun ja paljon muuta. Kiitos kirjaston ja kulttuuritoimen autojen ja kuljettajien pääsin tutustumaan myös kaupungin ympäristöön. Mainitun Thalfeldtin suvun asuinpaikkoihin, Lokutan kylään, moisioihin, myllyjen raunioihin ja Valge-joen muutokseen.  Mainitsemani sotatoimet vuonna 1919 saavat sata vuotta myöhemmin vastineensa Naton varuskunta-alueena kaupungin laitamilla. Noin kolmentuhannen britin ja tanskalaisen läsnäolo, kaupunki kaupungissa, vaikuttaa pikkukaupungin arkeen, mutta tarjoaa myös kiinnostavan tutkimuskohteen nykyajan kannalta.

The Legacies of Professor Ilmar Talve

Kaikki tämä verkostoituminen ja nopea kenttätyö luovat pohjaa ensi syksyn kansainväliselle seminaarille ”The Legacies of Professor Ilmar Talve”, jossa vastuullani on erityisesti kaupunkitemaattinen työryhmä. Seminaarin CFP on juuri julkaistu. Tällä hetkellä hieman Tapaa enemmän pimennossa oleva Talven todellinen syntymäkaupunki Mga avautuu saapuneiden ilmoittautumisten mukaan FT Natalia Taksamin avulla. Näyttäisi siltä, että Tapakin saa tavallaan edustajansa, sillä pääpuhujana toimiva Tarton yliopiston etnologian professori Art Leete on kotoisin Tapalta.

Tuorlan aarteita esille

Tuorlan observatoriolla toteutettu muistitietohanke esittäytyi 24. lokakuuta Tiedekeskuksen järjestämässä Muisteluillassa. Muistitietohankkeen harjoittelija Jaana Saarikoski oli koonnut näytille kattauksen mielenkiintoisista ja ensimmäistä kertaa näytillä olevista esineistä, jotka kertoivat Tuorlan tähtitieteilijöiden arjesta. Paikalla olivat myös veteraanitähtitieteilijät Aimo Sillanpää, Tapio Korhonen ja Hannu Karttunen, jotka kertoivat Tuorlan historiasta monia tarinoita.

Jaamme nyt joitakin herkkupaloja esillä olleesta esineistöstä. Monet esineet liittyvät akateemikko Yrjö Väisälään ja hänen toimintaansa Tuorlassa. Muistitietotutkimuksessa tallennettiin kuitenkin myös uudempia muistoja ja nykytutkijoiden työtä; halusimme selvittää Väisälän perintöä ja merkitystä tässä ajassa. Jatkossa esineistöä tullaan hyödyntämään Tiedekeskuksen näyttelyissä. Lisäksi osa esineistöstä on pysyvästi esillä Tiedekeskuksessa luoden tunnelmaa esimerkiksi kokoustiloihin ja kertoen samalla tarinoita Tuorlan mielenkiintoisista vaiheista. Muistitietotutkimus myös jatkuu aiheen parissa tulevaisuudessa.

44835429_10156826831194468_6048675010724233216_n
Edessä valokuvauslevyjen katselulaite. Etualalla myös Tapio Korhonen, 1960-luvulta asti Tuorlassa työskennellyt tähtitieteilijä. Kuvassa on myös Muisteluiltaan osallistunutta yleisöä. Kuva: Maija Mäki.

Tässä etualalla on valokuvauslevyjen katselulaite, joka on todennäköisesti itsetehty ja Tuorlan observatoriota vanhempi. Yrjö Väisälä ja hänen seuraajansa Liisi Oterma kuvasivat tähtitaivasta öisin ja päivisin kuvauslevyjä kävivät lävitse ”planeettatytöt” etsien kuvista uusia planeettoja. Väisälä haki työvoimaa lehti-ilmoituksella, jossa sanottiin, että ”ei tarvi tietää mikä on tähti”; tärkeintä olivat tarkat silmät ja huolellisuus.

Picture1
Yrjö Väisälä, Liisi Oterma, Valma Laiho ja opiskelijoita tai ”planeettatyttöjä” fysiikan laitoksella, 1940-luvun lopulla. Kuvaaja: Pekka Kyytinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma .

Kerrotaan, että sodan aikana joku oli tullut sanomaan Väisälälle, että ”teidän tiedemiesten ei sotaan tarvitse lähteä”. Väisälä ei kuitenkaan voinut tuolloin paljastaa, että oli saanut salassa pidettävän tilauksen pommituslentokoneisiin tulevasta optiikasta. Tuorlassa säilyneistä tähtäimistä ei ole varmuutta, ovatko juuri ne Väisälän itse suunnittelemia ja tekemiä vai ovatko ne mallikappaleita, joiden avulla hän on tehnyt omat suunnitelmansa. Jokatapauksessa nämä säilyneet laitteet ovat tähtäimiä ja niiden osia, mutta niistä puuttuu optiikkaa. Todennäköistä on, että Väisälä on paitsi suunnitellut optiikan myös konkreettisesti tehnyt kaikki tähtäimiin tarvittavat linssit ja peilit.

20181024_193749
Vasemmalla Tuorlasta löytyneitä tähtäimiä sekä Väisälän suunnitelmat vuodelta 1942.
Picture3
Lentokoneen konekiväärin tähtäimen asennusta. Kuva: Johnsson, Lars. 17.7.1941. Sotamuseo.

Esillä Muisteluillassa oli myös pihtiputki, jolla on mitattu korjauslasien pinnanmuotoja 1950-luvulla. Tieto pihtiputken käytöstä perustuu täysin muistitietoon. Yrjö Väisälä ja Liisi Oterma tekivät muun muassa metrin halkaisijaltaan olevan Schmidt-teleskoopin korjauslasin Ruotsiin. Se valmistui vuonna 1957 ja oli siihen aikaan maailman toiseksi suurin Schmidt-teleskooppi. Tämä oli ensimmäisiä töitä, mitä Tuorlan tunnellissa tehtiin ja tällä löytyneellä pihtiputkella Väisälä ja Oterma mittasivat korjauslasin. Pihtiputkesta on riisuttu osa sen optiikasta, kun se on varastoitu. Siinä on kuitenkin edelleen paikoillaan kaksi prismaa putken toiseen päähän kiinnitettyinä loven molemmin puolin.

Korjauslasi oli reunoistaan kovera ja keskeltä kupera, joten se oli hankalan muotoinen ja vaikeasti valmistettava. Se oli myös sen verran isokokoinen, ettei sitä voinut jatkuvasti siirrellä mittauksia varten. Tämän takia Väisälä kehitti pihtiputken. Kun lasi oli tuettu paikoitellen irti hiomapöydästä, sen pystyi mittaamaan pihtiputken avulla ilman lasin siirtelyä. Kun korjauslasi valmistui, lähtivät Väisälä ja Oterma Ruotsiin hiomaan teleskoopin pääpeilin. Sitä oli yritetty hioa Ruotsissa, mutta se ei onnistunut, koska pinnan muotoa ei oltu saatu mitattua kyllin tarkasti. Peilin mittaukseen ei tarvittu pihtiputkea, vaan se tehtiin kahden reiän läpi kulkeneen valon interferenssiä käyttäen. Referenssiviivat kuitenkin liikkuivat liikaa, koska tornissa, missä peiliä mitattiin, oli voimakas ilmavirtaus. Neuvokas Väisälä kehitti kuitenkin myös tähän ongelmaan ratkaisun; kolmen reiän interferenssimenetelmän.

Picture4
Liisi Oterma ja Yrjö Väisälä hiomassa Kvistabergin (Uppsala) tähtitornin korjauslasia Tuorlan tunnelihiomossa vuonna 1955. Kuva: Turun yliopiston keskusarkisto.
Picture6
Pihtiputki Tuorlan tunnelihiomossa 1950-luvulla. Turun yliopiston keskusarkisto.

Tuorlan arkeen liittyvät dokumentit ovat mielenkiintoisia. Löytyi esimerkiksi Klaus Wahlstenin työaikamerkinnät. Wahlsten toimi mekaanikkona Tuorlassa ja säilyneitä työaikamerkintöjä on vuosilta 1956-1959. Esimerkiksi 24.10.1957 hän työskenteli koko päivän interferenssikoneen osien valmistuksen parissa, kuten hän teki lähes koko syys- ja lokakuun samana vuonna. Wahlsten valmisti kaikenlaisia kaukoputkien, aluminointi- ja hopeointilaitteiden, luotaimien ja muiden tutkimuslaitteiden osia, jalustoja, valonlähteitä, teki ja huolsi työkaluja, teki puutöitä ja kaikenlaista ”sekalaista”: maalasi, siivosi ja kävi asioilla kaupungilla. Nämä työaikamerkinnät antavat yksityiskohtaista tietoa siitä arjesta, mitä Tuorlassa 1950-luvun loppupuolella elettiin.

20181024_193809
Tuorlan mekaanikon Klaus Wahlstenin työaikamerkintöjä. Kuva: Maija Mäki.

Pieniin, vanhoihin vitriineihin on koottu löydettyä pienesineistöä. Tässä etualan vitriinissä on näytillä kahdet lasit. Pyöreäsankaiset, suurentavat, yksilinssiset työlasit ovat todennäköisesti olleet käytössä havaintojen tekemisessä zeniittikaukoputkella. Vapaalla silmällä on katsottu kaukoputken okulaariin ja suurentavalla linssillä okulaarin vieressä olevaa mitta-asteikkoa, jolla havainnoitavan tähden paikka määritetään. Mustat lasit taas ovat kotitekoiset muovista ja kuminauhasta. Yrjö Väisälä on käyttänyt niitä estääkseen lumisokeuden liikkuessaan Tuorlan tunnelin ja päärakennuksen välillä.

44814278_10156826831474468_1854419805847683072_n
Pienesineistöä vanhoissa vitriineissä. Kuva: Maija Mäki.

Vitriinissä on esillä myös Väisälän tärkeäksi merkitsemien havaintovihkojen joukosta löydettyjä purjeveneen lokikirjoja 1930-luvulta. Suurelta osin ne on kirjoitettu Väisälän kehittämällä pikakirjoituksella, mutta joitakin kohtia, ehkä jonkun muun merkitsemänä, on kirjoitettu suomeksi. Tuorlan mennyttä kielimaisemaa kuvastaa myös observatorion puolesta lähetetty esperanton kielinen surukortti Väisälän kuoleman johdosta vuonna 1971. Lisäksi esillä on puinen henkari, jonka Väisälä on tehnyt itse, luultavasti Iso-Heikkilän tähtitornin harjanvarresta.

Väisälän ja häntä seuranneiden muiden tutkijoiden osoittama ääretön neuvokkuus, käytännöllisyys ja kekseliäisyys ovatkin hämmästyttäneet meitä kansatieteilijöinä yhä uudelleen. Meille aarteina näyttäytyvät erityisesti juuri nämä itsetehdyt esineet – ne kantavat muistoja Yrjö Väisälästä, Liisi Otermasta ja monesta, monesta muusta Tuorlassa vaikuttaneesta ihmisestä. Muistitietohankkeessa olemme tallentaneet näitä muistoja, jotka muutoin olisivat vähitellen unohtuneet.

Jaana Saarikoski ja Maija Mäki

Jaana toimi Tuorlan muistitietohankeen harjoittelijana ja on kansatieteen maisterivaiheen opiskelija. Maija työskentelee kansatieteen yliopisto-opettajana ja ohjasi harjoittelutyötä.

Kansatieteilijät mediatutkijoiden konferenssissa

Nomadeja ja talonpoikia -hankkeen (Koneen Säätiö 2017–2019) kansatieteilijät Hanneleena Hieta (TY, kansatiede) ja László Mód (Szegedin yliopisto, kansatiede ja kulttuuriantropologia) osallistuivat touko-kesäkuun vaihteessa Unkarin Szegedissä pidettyyn CEECOM 2018 (11th Central Eastern European Communication and Media) konferenssiin. Hanneleena Hieta kirjoittaa tässä blogitekstissä konferenssin annista.

Kolmipäiväisen konferenssin pääpuhujat olivat poliittisen historian professori András Bozóki (Central European University), journalistiikan professori Epp Lauk (Jyväskylän yliopisto), median ja kulttuurianalyysin professori Sabina Mihelj (Loughborough University) ja urbaanin ja alueellisen suunnittelun professori Jérôme Monnet (University of Paris-Est, Marne-la-Vallée). Esityksissä tuli esiin se, miten tutkimuksessa on aina mietittävä alueellisia ja yhteiskunnallisia eroja, eikä jossain (yleensä ”lännessä”) kehitettyjä teorioita ja niiden olettamia kehityssuuntia voi suoraan tuoda ympäristöön, jossa historiallinen ja yhteiskunnallinen viitekehys on erilainen.

Keynote-esitelmien lisäksi konferenssin jakautui useisiin paralleeleihin paneeleihin. Oma esitelmämme Szobori búcsú: a multiple times invented tradition (Patsaan muistojuhla: useaan otteeseen keksitty perinne) sijoittui professori Jérôme Monnet’n johtamaan paneeliin nimeltä Spaces of the nation: constructing spaces, memories and rituals (Kansakunnan tilat: tilojen, muistojen ja rituaalien konstruointi), minne se sopikin oikein hyvin. Esitelmämme perustui hankkeessa tekemäämme arkisto- ja kirjastotutkimukseen ja haastatteluihin. Työstämme sen pohjalta parhaillaan myös yhteisartikkelia. Samassa paneelissa esiintyi myös yhteistyökumppanimme mediatutkimuksen apulaisprofessori Bertalan Pusztai, alkuaan kansatieteilijä hänkin. Hänen aiheensa oli Exoticing minority traditions in culture economies: invented traditions in rural festivals (Vähemmistöperinteiden eksotisointi kulttuuritaloudessa: keksityt perinteet maalaisjuhlissa). Se perustui useisiin kenttätyöhankkeisiin, joissa on tutkittu erilaisia kyläjuhlia ja niissä (kaupallisesti) hyödynnettyä etnistä perintöä.

Konferenssissa sai paljon ajankohtaista tietoa itäisen Keski-Euroopan median ja yhteiskuntien tämänhetkisistä polttavista kysymyksistä. Kulttuurientutkijoiden on helppo sulautua mediatutkijoiden konferenssiin, koska tutkitut kysymykset kuitenkin peremmiltään ovat kulttuurisia. Etenkin puolalaisilla ja unkarilaisilla tutkijoilla oli paljon kriittistä ja analyyttista sanottavaa, mikä kaiken kaikkiaan on hyvä ja terve merkki tieteen elinvoimaisuudesta.

Oma hankkeemme jatkaa tutkimuksen merkeissä vielä vuoden. Vuonna 2019 kokoonnumme pieneen seminaariin Szegediin yhdessä kansatieteen ja mediatutkimuksen laitosten opiskelijoiden ja tutkijoiden kesken, mikä summaa hankkeen annin. Seminaarin aiheena ovat rituaalit, kulttuuriperintökohteet ja kansallinen historiallinen kuvasto. Seminaarille ei tosin vielä ole keksitty hyvää nimeä.