Teksti ja kuvat: Emma Uola (Kansikuva: Teemu T. Mantsinen)
Tammikuun toisena perjantaina pidettiin Tiina Mahlamäen 60-vuotisjuhlaseminaari, joka kantoi nimeä Uskonto ja henkisyys tänään. Arcanumin Aava-luentosaliin oli saapunut paikalle useita kymmeniä Mahlamäen entisiä ja nykyisiä kollegoja, opiskelijoita ja muuta juhlaväkeä. Juhlaseminaari koostui seitsemästä alustuksesta, jotka puolivälin jaloittelutauko jakoi kahteen pääteemaan: uskonnon kentillä ja elettyä henkisyyttä. Näitä ennen tilaisuus oli kuitenkin avattava ja tervehdyssanat lausuttava.
Tilaisuuden avasi dosentti Matti Kamppinen. Hän pohti avauksensa aikana luvun 60 merkityksiä niin esoteriassa kuin muutoinkin. Luku esimerkiksi on jaollinen tekijöidensä määrällä ja symboloi kotia, perhettä ja harmoniaa. Esoteerikko William Westcottin lukua koskevissa kirjoituksissa viitataan krokotiileihin, jotka Aristoteleen mukaan hautovat muniaan 60 päivän ajan ja voivat elää 60-vuotiaaksi. Westcott myös kertoo, että Talmudissa tappavia myrkkyjä on 60, samoin kuin viinejä.
Kamppinen muistutti, että 60 on auttamattomasti osa sitä, kuinka aikaa ja paikkaa jäsennetään: seksagesimaalijärjestelmän mukaisesti tunnissa on 60 minuuttia ja ympyrässä 360 astetta. Tämän puitteissa onkin oiva huomio, että Mahlamäen väitöstutkimuksessa keskeisenä käsitteenä toimi kronotooppi, siis ajan ja paikan sulautuminen toisiinsa. Sattumaa vai ei, Kamppinen naureskeli.
Avauksen jälkeen uskontotieteen määräaikainen professori Minna Opas ja dosentti Jaana Kouri lausuivat tervehdyssanat. Opas esitteli osuutensa aikana syntymäpäiväsankarin akateemista puolta huomauttaen esimerkiksi, kuinka Mahlamäen henkilöhistoria on vuosikymmenten ajan kulkenut käsikädessä uskontotieteen oppiaineen kanssa. Saavutusten ja tittelien listaa en ala toistamaan, mutta puhujan sanoja mukaillen kyseessä on pitkäaikainen edelläkävijä uskontotieteen tutkimuksessa. Kourin osuuden aikana seminaariyleisö sai tavata ”vapaa-ajan Tiinan”, jossa Kourin mukaan yhdistyy sekä kotoinen että kansainvälinen.
Kuva 1: Minna Opas ja Jaana Kouri esittelivät Mahlamäen akateemista ja henkilökohtaista uraa.
Uskonnon kentillä
Ensimmäisen varsinaisen seminaarialustuksen piti dosentti Kimmo Ketola, joka tarkasteli puheenvuoronsa ajan maallistumista, katsomusprofiilien tyypittelyä ja suomalaisten katsomuksia. Alustuksen pääotsikko ”Uskonnollisia, henkisiä ja uskonnottomia” nostaa jo itsessään esiin modernien katsomusten moninaisuuden ja hankaluuden, joka näiden määrittelyyn liittyy. Kuten Ketolakin mainitsi, moni hänen esiin nostamistaan tutkimuksista on lopulta päätynyt hieman samankaltaisiin perustyyppeihin katsomusprofiileja muodostaessaan.
Ketola viittasi David Voasin teoriaan sekulaarista siirtymästä, jonka pääajatuksena on maallistumisen vaiheittaisuus. Perinteisen uskonnollisuuden ja täyden uskonnottomuuden väliselle alueelle mahtuu ”sumearajaista uskonnollisuutta”, joka ei suoranaisesti edusta kumpaakaan ääripäätä vaan uudenlaista suhtautumista katsomuksellisuuteen. Tällainen uskonnollisuus näkyy esimerkiksi kulttuurisena uskontona tai uushenkisyytenä, joista kumpikaan ei sumearajaisuutensa vuoksi asetu ristiriitaan maallistumisen kanssa.
Tälle harmaalle alueelle lukeutuvat etenkin nuoret ikäryhmät, minkä lisäksi urbaani asumisympäristö korreloi niin sanotun uskonnottomuuden kanssa. On kuitenkin huomattava, että siinä missä perinteinen uskonnollisuus ei välttämättä kiinnosta näitä ryhmiä, vaihtoehtoinen uskonnollisuuden ilmeneminen ja henkisyys vetävät heitä puoleensa, kuten seminaarin myöhemmät puheenvuorot osaltaan näyttivät toteen. Ketolan esittelemien tilastojen valossa vastaava kehitys näkyy Suomen lisäksi myös muissa Pohjoismaissa.
Kuva 2: ISSP 2018 -aineisto kertoo katsomusprofiilien muutoksesta. Kuva Kimmo Ketolan esityksestä.
Juhlaseminaarin toisen alustuksen pitivät tutkijatohtorit Jere Kyyrö ja Tuomas Äystö, jotka käsittelivät Mika Aaltolaa suomalaisen kansalaisuskonnon tulkkina. Äystö tarkensi puheenvuoronsa aikana niitä syitä, miksi kyseinen presidenttiehdokas voisi kiinnostaa – ja selvästi kiinnostaakin – uskontotieteilijöitä. Hän nosti esiin Aaltolan tavan puhua uskonnosta ja omasta vakaumuksestaan verrattain paljon julkisuudessa. Tämä yhdistyy mielenkiintoisella tavalla tietynlaiseen koti, uskonto ja isänmaa -aatteeseen, joka tiedostettuna tai tiedostamatta edelleen kytkeytyy presidentti-instituutioon. Aaltolassa yhdistyy Äystön mukaan kulttuurikristitty, uskontoliberaali ja keskustalainen agraaripersoona, mutta myös emic- ja etic-tasot, sillä Aaltolan ”akateemisessa CV:ssä” on käsitelty samoja teemoja, joita hän henkilökohtaisissa teksteissään ilmentää.
Aaltolan julkinen persoona ja siinä sekoittuvat tutkijan- ja poliitikonroolit kytkivät Äystön ja Kyyrön puheenvuorot toisiinsa. Kyyrön osuus alustuksesta paneutui tosin tarkemmin kansalaisuskontoon sinällään. Hän myös keskittyi yhtymäkohtiin, joita Aaltolan edustaman poliitikkotyypin ja amerikkalaisen poliittisen tyylin välillä on. Kyyrön alustuksen aikana Aaltolan persoonaa tarkasteltiin hänen politiikkaa ja yhteiskuntaa käsittelevien kirjoitustensa valossa. Kuvaannolliselle pöydälle nousi ohimennen problematiikka, joka liittyy poliittisen uskonnon ja kansalaisuskonnon ristiriitaisuuteen. Kyseessä on sukulaiskäsitteet, mutta mielikuvissa ensimmäinen koetaan negatiivisena ja liitetään usein totalitaarisiin järjestelmiin, kun taas jälkimmäinen koetaan positiivisempana, demokraattisille järjestelmille varattuna.
Donner-instituutin nykyinen johtaja Ruth Illman pääsi ääneen viimeisenä ennen jaloittelutaukoa. Hänen alustuksensa aiheena oli arkipäiväinen juutalaisuus, jota Illman laajensi myös arkipäiväiseen, vernakulaariin uskontoon. Hän lähestyi aihetta osaltaan kirjallisuuden kautta ja pohti esityksensä aikana kysymystä kirjallisuuden ja kertomuksen arvosta. Alustuksen tärkeinä huomioina toimivat pienen elämän, yksilön arjen, vaikutus itsensä ulkopuolisiin suuriin rakenteisiin sekä se, kuinka fiktio voi syventää ymmärrystä tutkimuskysymyksestä.
Illmanin alustus olisi aiheensa ja sisältönsä puolesta voinut kuulua seminaarin jälkimmäisellekin puoliskolle. Sivuhuomiona, että esityksen aikana ymmärsin, kuinka tärkeää kielitaidon ylläpitäminen onkaan. Varsinkin, kun luottaa edelleen kielitaitoonsa, mutta ruotsia pitkästä aikaa kuullessaan joutuukin kalibroimaan pään ja korvat uudelleen. Onneksi äänitin tapahtuman.
Elettyä henkisyyttä
Mieli virkeänä tauon jäljiltä seminaariyleisö sai kuunnella professori Terhi Utriaisen ja dosentti Helena Kuparin esitystä. Esitys kantoi nimeä ”Kynnyskysymyksiä: naisten eletty uskonnollisuus ja kulttuuriset resurssit”. Alustuksen nimi sekä Utriaisen ja Kuparin puheenvuorot olivat ilmeisesti viittaus Mahlamäen väitöstutkimukseen, jossa on lähestytty samankaltaisia teemoja. Utriainen avasi alustuksen pohtimalla kynnys-sanaa uskontotiedettä inspiroivana metaforana: se tarkoittaa rajaa, liminaalia; se erottaa, mutta on ylitettävissä.
Utriaisen mukaan uskontososiologiassa on löydettävissä kaksi naisiin, tai laajemmin sukupuoleen, liittyvää kynnyskysymystä. Näistä ensimmäinen, sekulaarin kynnys, tarkoittaa yleisesti naisten maallistumista, joka pitkän aikaa näyttäytyi merkittävästi miehiä hitaampana. Huomio ei ole uusi ja sitä onkin tarkasteltu aihetta käsittelevässä tutkimuksessa, ajoittain vain sivuhuomiona, mutta uudemmassa tutkimuksessa myös itseisarvoisesti. Toinen, sekularismin haastamisen kynnys, puolestaan viittaa sekulaarin kynnyksen yli palaamiseen. Tämän koettu haastavuus muodosti esityksen merkittävimmän annin.
Sekularismin haastamisen hankaluus nousi selvästi esiin etenkin Kuparin esitellessä aineistoesimerkkejään. Vaikka päätöstä ylittää kynnys ensimmäisen kerran, uskonnon puolelta uskonnottomalle puolelle, ei välttämättä olekaan tehty suurieleisesti, koetaan erityisesti palaaminen monesti ongelmalliseksi. Haastateltavat ovat saattaneet erota luterilaisesta kirkosta esimerkiksi pettymyksen vuoksi ja myöhemmin, henkisen etsinnän tuloksena, liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Päätöksen ja siihen johtaneiden tekijöiden sanoittaminen niin itselle kuin muillekin kuvataan hankalana. Etenkin akateemisessa maailmassa julkiseen kynnyksen yli palaamiseen liittyy Kuparin esimerkeissä kyseenalaistamisen ja ennakkoluulojen teemoja.
Kuva 3: Uskonnon ja uskonnottomuuden välinen harmaa alue ei ole yksiselitteinen. Kuva Terhi Utriaisen esityksestä (haastatteluaineisto).
Utriainen viittasi puheenvuoronsa aikana aiempaan alustukseen puhuessaan uskonnon ja uskonnottomuuden välisestä sumeudesta. Sumeus tuntuu kuitenkin korostuvan erityisesti, kun kyseessä on jo kerran sekularisaation kynnyksen yli astunut, joka palaa takaisin. Uskonto ja henkisyys tarjoavat Utriaisen ja Kuparin haastatteluaineistoissa kulttuurisia resursseja, kuten moraalista tukea, maailmankuvia ja identiteettejä, minkä lisäksi henkisyys koetaan arjessa pelastavana, merkityksiä antavana. Näistä syistä maallistumisen kynnys saatetaan päätyä ylittämään ensin yhteen, sitten hienoisesti muuttuneena toiseen suuntaan. Alustus nostikin esiin mielenkiintoisen kysymyksen: entä, kun sama kynnys ylitetään kahdesti?
Viides alustus käsitteli kansanuskoa ja kotoistunutta esoteriaa. Dosentti Kaarina Koski totesi folkloristina tarkastelevansa aihettaan ennen kaikkea kansanuskon näkökulmasta henkisyyden sijaan. Hän mainitsi esimerkkinä suomalaisen perinteen haltia-ajattelun, jossa on nähty viitteitä suomalaiseen ajatusmaailmaan ja arkeen sopeutuneesta esoteerisesta traditiosta. Kosken esityksessä harvoille ja valituille varattu salatieto muuntuu kotoistuessaan paikalliseksi ja arkiseksi. Ajan mittaan se omaksutaan ympäristöön ja aiempiin käsityksiin soveltaen. Alustuksen aikana pohdittiin myös muuttuneita käsityksiä vainajista, jotka vanhemmassa perinteessä ymmärrettiin rankaisijoiksi, mutta joiden aktiivisuudelle löydettiin esoteeristen aatteiden myötä mielekkäämpiä motiiveja.
Kosken alustuksessa tärkeänä viittauskohteena toimi Emanuel Swedenborgin taivaskuva, jonka vaikutukset näkyvät niin 1800-luvun kaunokirjallisuudessa kuin nykyäänkin kuolemaa käsitellessä. Käsitys siitä, että taivas on jokaiselle omanlaisensa, korostuu esimerkiksi julkisen henkilön kuollessa. Koski mainitsi Matti Nykäsen ja Timo Mäkisen, joiden kuoleman jälkeisessä julkisessa keskustelussa ensin mainitun sanottiin voittavan taivaassa kaikki mäkihyppykisat, kun taas jälkimmäisen taivaassa tie jatkuu äärettömiin eikä bensa lopu milloinkaan.
Se, että edesmennyt jatkaa tuonpuoleisessa aiempaa elämäänsä tuo tietynlaista lohtua vaikean asian käsittelyyn, sitä suuremmassa määrin mitä läheisempi henkilö on kyseessä. Taivaskuvan sopeutumisesta ja tietynlaisesta arkistumisesta kertoo, ettei esoteerista tai välttämättä henkisyydenkään kehystä tarvita tällaisten mielikuvien välittymiseen.
Tohtori Nina Kokkinen ja dosentti Jaana Kouri tarkastelivat esoteerisuutta osana taiteellista prosessia. Puheenvuoroja yhdisti luovien prosessien lähestyminen henkisen matkanteon ja kehityksen tukena. Esoteriaan ja okkultismiin perehtynyt Kokkinen keskittyi pääasiallisesti idän henkisyyttä ja mystiikkaa töissään hyödyntäneeseen taidemaalari Ilona Harimaan, jolta hän nosti esiin maalausten ohella kirjoittamisen. Kirjoittaminen toimi Harimalle eräänlaisena linkkinä maailmojen ja tilojen välillä, jolloin hän kävi keskustelua välittävien henkiolentojen kanssa. Osassa näin syntyneitä tekstejä on selvällä käsialalla kirjoitettu kysymys, jonka vastaus on henkien välittämää hankalasti luettavaa sotkua.
Kuva 4: Nina Kokkinen käsitteli suomalaisen taidemaalarin tuotannossa näkyviä esoteerisia vaikutteita.
Kourin alustus pohjasi osittain henkilökohtaiseen kokemukseen, sillä hän avasi shamanismin harjoittajana shamanistisen kirjoittamisen prosessia. Hänen keskeisenä huomionaan oli shamaanin rooli kahden tilan välisenä kanavana, jota hän lähestyi aiempaan alustukseen viitaten kynnys-metaforan kautta. Kouri valotti lisäksi shamanistisen kirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen suhdetta esittäessään, että tietynlaisessa tilassa mielikuvitus ei ole vain mielikuvitusta. Sen sijaan näin tuotettu teksti on henkiolentojen tapa kommunikoida.
Valtavirran ulkopuolinen ymmärrys Suomessa
Rajatieto muodostui muun muassa esoteriaan, esoteerisiin oppeihin ja yliluonnollisiin ilmiöihin viittaavaksi sanaksi, sillä korvaava pääte -tiede koettiin liian suppeaksi tarkoitukseen. Tämä järkeenkäypä ja tietyssä mielessä huvittava seikka ilmeni juhlaseminaarin viimeisen puheenvuoron aikana.
Viimeinen puhuja oli poikkeuksellisesti itse juhlakalu, dosentti Tiina Mahlamäki, joka omien sanojensa mukaan oli tietenkin tarttunut tarjottuun tilaisuuteen. Hänen alustuksensa kantoi nimeä ”Suomalainen rajatiedon kenttä ennen ja nyt”, ja nimenmukaisesti raotti yliluonnollisen ja esoteerisuuden tiimoilta käytyä akateemista ja julkista keskustelua sekä kentän kehitystä maassamme. Kehityskulku onkin mielenkiintoinen, sillä 1970–80-luvuilla aihe oli julkisesti hyvin läsnä, mutta 1990-luvulla se katosi marginaaliin. Sittemmin rajatiedon kenttä on entisestään laajentunut, mutta pysyttelee edelleen osin julkiselta katseelta piilossa.
Mahlamäki muisteli psykokineettisistä kyvyistään tunnetun Uri Gellerin vierailua Suomessa vuonna 1974. Vierailu vaikutti merkittävästi yliluonnollisen julkiseen läsnäoloon, etenkin, kun suoraa lähetystä kotona seuranneet raportoivat vääntyneistä lusikoista, television päältä lentäneistä avaimista ja rikkinäisistä kelloista, jotka lähtivät käyntiin. Hän myös sivusi Erich von Dänikenin teoriaa muinaisista astronauteista ja nosti esiin Leea Virtasen roolin siinä, kuinka yliluonnollinen vakiinnutti asemaansa suomalaisella tieteellisellä kentällä. Mahlamäki mainitsi Virtasen osin kompleksisen suhtautumisen aiheeseen, sillä siinä missä Virtanen tuki telekinesian ja telepatian kaltaisia ilmiöitä, hän suhtautui ajoittain hyvinkin kriittisesti jälleensyntymää kohtaan.
Juhlaseminaarin jälkeen oli luonnollisesti varattu aikaa kahvittelulle ja onnittelupuheille. Harmikseni en itse kyennyt humuun osallistumaan, sillä jouduin pikaisesti suuntaamaan kirjastoon opiskelemaan. Muistelujen kuunteleminen olisi varmasti antanut lisäaineistoa tähänkin raporttiin, minkä lisäksi joistakin alustusten aiheista olisi ollut mielenkiintoista kysellä lisää. Onneksi lisätietoa voi kuitenkin aina etsiä itse.
Emma Uola
KUTU: Kulttuurien tutkijat tuumailevat 