Kenttäkurssi opiskelukokemuksena: Mitä kurssi antaa opiskelijalle?

Kirjoittajat: Sofia Karplund ja Iiris Pöyry

Monitieteinen kenttämatka Utsjoella

Osallistuimme syys-lokakuussa 2025 monitieteiselle Ympäristö ja muutos Utsjoella – monitieteinen näkökulma arktiseen luontoon ja kulttuuriin -kurssille. Kurssi toteutettiin yhteistyössä Utsjoen saamelaislukion kanssa osana Turun yliopiston ja Utsjoen kunnan välistä yhteistyötä. Kurssi sisälsi luentoja, haastattelujen tekemistä sekä kenttämatkan Utsjoelle ja Varangin niemimaalle. Utsjoella tutustuimme Kevon tutkimusasemaan, Utsjoen ympäristöön ja kulttuurisesti merkittäviin paikkoihin, Tenojokeen sekä poronhoitoon. Loppuviikosta teimme yhdessä lukion kanssa retken Varangin niemimaalle, jolla käsittelimme alueen luontoa ja historiaa.

Pääsimme näkemään revontulia heti ensimmäisenä iltana. Kuva: Iiris Pöyry

Kenttäkurssi oppimisympäristönä: ei ainoastaan teoriaa

Kenttäkurssi oli meille oppimisympäristönä uusi, mutta tervetullut kokemus. Kurssin ohjelma oli tehty siten, että meillä oli aamupäivisin luentoja ja iltapäivisin lähdimme tutustumaan ympäristöön. Tällä tavoin pääsimme oikeasti näkemään mistä luennoilla oli puhuttu. Tämä toi syvyyttä oppimiseen ja opittu jäi paremmin muistiin.

Olimme ennen kenttämatkaa tutustuneet kurssin teemoihin, mutta vasta paikan päällä ymmärsimme kunnolla, mistä olimme kuulleet ja lukeneet. Emme esimerkiksi olleet osanneet hahmottaa, kuinka suuri Tenojoki todella on tai kuinka lähellä Norjan rajaa Utsjoki sijaitsee.

Kävimme Skalluvaarassa tutustumassa palsasoihin. Kuva: Mággá Eriksen

Uusia paikkoja ja kokemuksia

Kenttäkurssi antoi oppimisen lisäksi myös paljon uusia kokemuksia. Pääsimme näkemään ja vierailemaan paikoissa, joissa suurin osa meistä ei ollut ennen käynyt. Monelle meistä jo Utsjoki oli paikkana uusi, joten kaikki tuntui uudelta ja erilaiselta. Utsjoella pääsimme tutustumaan myös sen lähiympäristöön ja upeaan luontoon. Kävimme ajelulla Dalvadaksessa, jonne kuljimme Tenoa myötäilevää tietä. Kaunis ruska ja kirkas päivä tekivät ympärillä olevasta luonnosta upean. Paluumatkalla ajoimme vielä Áilegas-tunturin päälle ihailemaan jokilaaksoa, jota valaisi upea auringonlasku. Toinen hieno kokemus oli, kun pääsimme tutustumaan Skalluvaaran poroerotuspaikkaan sekä sen uhanalaisiin palsasoihin. Poroerotuspaikalla saimme kuulla poronhoidosta paikallisten poronuorten kertomana. Pääsimme myös pari päivää myöhemmin seuraamaan itse poroerotusta, mikä oli melkein kaikille uusi kokemus. Kenttäkurssi huipentui loppuviikosta matkaan Norjan puolelle Varangin niemimaalle, jossa pääsimme tutustumaan saamelaisten ja kveenien historiaan sekä paikalliseen luontoon.

Ajoimme yhtenä iltana Ailigaksen huipulle katsomaan auringonlaskua. Kuva: Iiris Pöyry

Kenttäkurssilla tutustuu uusiin ihmisiin

Kurssin kenties isoin anti oli sen sosiaalinen puoli, sillä reissaamisen, saunomisen ja opiskelun kautta pääsimme koko kurssiporukalla tutustumaan toisiimme. Osa meistä oli tuttuja etukäteen, mutta suurelta osin emme tunteneet toisiamme. Lisäksi pääsimme viettämään paljon aikaa Utsjoen saamelaislukion opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Utsjoen nuorisotoimen alkuviikosta järjestämä ryhmäytymisilta oli meille parikymppisillekin hauska paluu teini-ikään, sillä yhteisten kilpailujen jälkeen tutustuminen lukiolaisiin ja toisiimme oli helppoa. Kenttämatka opiskelumenetelmänä tarjoaakin hyvän mahdollisuuden verkostoitumiseen! Kokonaisuutena matkalla vallitsi mukava ja kodikas yhteishenki, ja viikon aikana syntyi ystävyyssuhteita, joiden uskomme jatkuvan pitkään.

Syvempää oppimista

Kenttäkurssilla oppiminen syventyi monelta eri kantilta. Viikon irtautuminen tyypillisestä opiskeluympäristöstä ja häiriötekijöistä antoi mahdollisuuden keskittyä syvällisesti kurssin teemoihin. Useina päivinä päädyimme myös keskustelemaan läpikäydyistä aiheista iltamyöhään saakka. Lisäksi moni meistä huomasi ruutuajan vähentyneen lähes puolella viikon aikana. Suosittelemme kenttäkurssille osallistumista vahvasti, sillä se nousi yhdeksi opiskeluajan parhaimmista kokemuksista.

Lohenkalastukielto ja kyttyrälohi vaikuttavat Tenojokilaakson ympäristöön ja asukkaisiin

Kirjoittajat: Julia Jäsberg ja Venla Kataja

Utsjoen saamelaislukion ja Turun yliopiston yhteisellä kurssilla tutustuttiin kyttyrälohen tuomiin muutoksiin Tenojokilaaksossa.

Tenojoen varrella Utsjoella eletään epävarmuuksien aikaa. Paikallisille taloudellisesti ja kulttuurisesti merkittävän Atlantin lohen kanta on romahtanut, kun taas Tenoon levinneen vieraslajin, kyttyrälohen, kanta on räjähtänyt. Atlantin lohen kantaa on pyritty elvyttämään vuonna 2021 alkaneilla kalastuskielloilla, minkä lisäksi Norja on yrittänyt estää kyttyrälohen nousua Tenoon poikkipadolla. Kalastuskielto vaikuttaa alueen asukkaiden elämään monella tapaa niin ympäristön, kulttuurin kuin yhteiskunnankin tasolla.

Utsjoen saamelaislukion ja Turun yliopiston yhteisen kurssin teemana oli arktisen alueen muutokset ja erityisesti Tenojoen muuttuneen tilanteen ja kalastuskieltojen vaikutukset paikalliseen ympäristöön ja kulttuuriin. Kurssiin kuuluneeseen Utsjoella järjestettyyn kenttätyöviikkoon valmistauduttiin haastattelemalla paikallisia, yrittäjiä, asiantuntijoita ja matkailijoita heidän näkemyksistään liittyen Tenon kalastusrajoitusten tuomiin muutoksiin. Haastattelujen antia purettiin yhdessä keskustelemalla ja vertailemalla näkemyksiä. Kurssilla yhdistettiin luonnontieteiden ja kulttuurien tutkimuksen menetelmiä ja tutustuttiin globaalien ja paikallisten muutosten tutkimukseen. Monitieteisyys antoi kattavan kuvan kyttyrälohen tuomista muutoksista ja kalastuskiellon aiheuttamista seurauksista.

Tenojokilaakson ympäristössä ja lajistossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kuvassa siintää Rásttigáisá-tunturi. Kuva: Julia Jäsberg.

Alkuviikosta keskityimme luonnontieteiden näkökulmaan Kevon tutkimusasemalla ja opimme kyttyrälohesta ja muutoksesta Tenojoella ympäristötieteiden ja biologian näkökulmasta. Luennoilla opimme muun muassa, että tutkijoiden mukaan Atlantin lohen kannan romahtaminen ei johdu pelkästään joki- tai meripyynnistä, vaan suurin ongelma on mittava merivaiheen kuolleisuus. Luentojen jälkeen käydyissä keskusteluissa heräsikin yhteinen huoli Atlantilla tapahtuvista muutoksista, jotka vaikuttavat Atlantin lohen kantaan Tenossa. Norja on yrittänyt estää kyttyrälohen nousua padolla. Patojen vaikutuksista ei kuitenkaan tiedetä, sillä tutkijat eivät ole varmoja, miten padot vaikuttavat suojeltuun Atlantin loheen tai sen kutemiseen. Patoihin kuitenkin jää suhteessa enemmän kyttyrälohta verrattuna Atlantin loheen, joten patojen osittaisesta toimimisesta on viitteitä. Padon nappaamien kyttyrälohien määrä ei kuitenkaan ole riittävä hillitsemään kyttyrälohen kantaa.

Kenttäviikkoa varten tekemissämme haastatteluissa tutkijat ja asiantuntijat ilmaisivat, että he sallisivat kyttyrälohen kalastuksen, mutta pitäisivät Atlantin lohen kalastuskiellon voimassa yrityksenä elvyttää lohen kantaa. Parhaista meneltemistä kannan elvyttämiseksi ja kyttyrälohen kannan hillitsemikseksi ei kuitenkaan ole vielä tarkkaa tutkimustietoa. Kalastus ei ole ainoa lohikantaan vaikuttava tekijä vaan myös ilmastonmuutoksen seuraukset aiheuttavat painetta lohikannalle. Atlantin lohen merivaiheen kuolleisuuden mahdollisia syitä ovat lämpötilan muutokset, heikompi ravinnon laatu sekä ekosysteemien muutokset.

Loppuviikosta kurssin painopiste oli kulttuurissa tapahtuvissa muutoksissa. Kalastuskiellolla on merkittäviä vaikutuksia myös paikalliseen kulttuuriin ja sosiaaliseen elämään. Yhteistyöviikon aikana lukiolaiset kertoivat, että sosiaalisen elämän muutokset ovat olleet merkittäviä etenkin iäkkäälle väestölle, joiden elämässä lohenkalastus on ollut läsnä jo vuosikymmenten ajan. Nuoret taas pystyvät sopeutumaan vaikeisiin muutoksiin nopeammin, mutta nuorten kohdalla etenkin jokisaaamelaisen kulttuurin ja siihen liittyvän kielen ja sanaston jatkuvuus aiheuttaa huolta. Vuosia jatkuneet kalastuskiellot ovat etäännyttäneet nuoria lohenkalastuksen perinteestä.

Muutokset ympäristössä tarkoittavat myös muutoksia paikalliskulttuurissa. Kuva Áiligas-tunturilta. Kuva: Julia Jäsberg.

Viikon aikana keskustelimme myös kulttuurin ja elämäntavan suhteesta terveyteen ja henkiseen jaksamiseen. Lähitulevaisuuden näkymät ja lohenkalastuksen jatkuvuus huolettavat paikallisia. Lohenkalastukseen tottuneet paikalliset eivät välttämättä edes halua käydä Tenojoella, sillä kalastuskieltojen aiheuttama tilanne on niin turhauttava. Toisaalta keskustelimme myös sinnikkyydestä ja sopeutumiskyvystä, osa haastatelluista koki, että tilanteeseen täytyy vain sopeutua. Keskustelimme myös siitä, että aikaisemminkin on pystytty löytämään keinoja jokisaamelaisen kulttuurin jatkuvuuden turvaamiselle kalakantojen ja ympäristön muutosten keskellä.

Asiantuntijoiden lisäksi haastatellut matkailijat sekä paikalliset asukkaat ja yrittäjät olivat sitä mieltä, että kyttyrälohen kalastus tulisi sallia. Muiden lajien, kuin Atlantin lohen kalastuksen salliminen ja jatkaminen on ratkaisevaa merisaamelaisen kulttuurin jatkuvuuden, mutta myös Utsjoen matkailun kannalta. Kyttyrälohella ja kalastuskiellolla on merkittäviä kulttuurisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia seuraamuksia, mutta kyttyrälohi on tullut jäädäkseen ja Tenojokivarren tulee sopeutua sen tuomiin muutoksiin.

Tenojokivarren tulevaisuus herättää huolta, mutta myös toivoa sopeutumisesta. Kuva Kevon tutkimusasemalta. Kuva: Julia Jäsberg.

Avainsanat: Utsjoki, Teno, kyttyrälohi, muutos

Lähteet:

Orell, Panu. 2025. Luonnonvarakeskus. Lohi ja kyttyrälohi. Ympäristö ja muutos Utsjoella – monitieteinen näkökulma arktiseen luontoon ja kulttuuriin -kurssi. Luento Turun yliopiston Lapin tutkimuslaitos Kevolla. 30.9.2025.

Sääksjärvi, Ilari. 2025. Globaalimuutos ja kestävyysmurros. Ympäristö ja muutos Utsjoella – monitieteinen näkökulma arktiseen luontoon ja kulttuuriin -kurssi. Luento Turun yliopiston Lapin tutkimuslaitos Kevolla. 29.9.2025.

Uskontosensitiivisen joulun epäsensitiivisyys

Joona Vuorinen

Kuva: Joulutunnelmaa huokuva Viirun ja Pesosen kansi. Tarina saa onnellisen lopun, kun kyläläiset tulevat pelastamaan Viirun ja jalkansa loukanneen Pesosen joulunvieton. https://www.tammi.fi/wp-content/uploads/sites/3/2024/10/9789513091217_frontcover_final-768×1172.jpg

Joulukuun alussa katselin lasteni kanssa Pikku Kakkosta ja sen perään Ylen tämän vuoden joulukalenteria. Näiden pohjalta päädyin pohdiskelemaan sitä, millainen kuva joulusta rakentuu lasten populaarikulttuurissa.

Populaari lapsille suunnattu joulukuvasto on pääasiassa uskontosensitiivistä. Uskontosensitiivisyys voidaan suomentaa kyvyksi lukea uskontoja ja huomioida uskonnon ja kulttuurin merkitys ihmisten elämässä. Joulun yhteydessä tämä näyttää tarkoittavan sitä, että jouluisissa lastenkulttuurituotteissa joulu näyttäytyy puhtaasti sekulaarina juhlana.

Yhä sekularisoituvassa yhteiskunnassa uskontosensitiivisyys ymmärretään (luonnollisesti) enenevässä määrin negatiivisen uskonnonvapauden kautta: ihmisellä on oikeus olla osallistumatta uskonnollisiin tapahtumiin ja olla ”altistumatta” uskonnolliselle sisällölle vastoin tahtoaan. Siksi on ymmärrettävää, että laajaan levikkiin suunnatut joulun kulttuurituotteet pyrkivät mukautumaan tähän tavoitteeseen. Tarkastelin tätä kirjoitusta varten joulukuussa 2025 satunnaisesti valittua joukkoa populaareja lapsille suunnattuja joulun kulttuurituotteita. Mukaan valikoitui Yle Areenasta löytyvät joulukalenterit ja jouluelokuva sekä iso joukko jouluun liittyviä lastenkirjoja.

Joulun presentaatiot

Mainitut kulttuurituotteet olivat tunnelmaltaan jouluisia (tunnelmaa rakennettiin muiden muassa koristeiden, miljöön, lahjojen, tonttujen/joulupukin ja lumen avulla), ja noudattivat draaman kaarta uskollisesti. Joulukalentereissa joulupukin muistinmenetys, tai henkilöhahmon tekemät töppäykset, uhkaavat vaarantaa koko joulun, jos joulupukki ei niiden takia pääsekään lahjojenjakoretkelleen. Joulukirjoissa seurataan yleisesti joulunviettoon valmistautumista. Usein kirjat loppuvat joulun saapumiseen ja hyvän joulun toivotuksiin. Draamaa saattaa muodostaa lumen puute, joulupukin odotus, jouluruoka tai henkilöhahmojen riitatilanteet. Kaikki tarkastelemani jouluun liittyvät kulttuurituotteet saivat onnellisen lopun, kiitos ystävyyden, anteliaisuuden, anteeksiantamisen, tai ”joulun taian”, muutaman esimerkin mainitakseni. Näin joulun sanoma pelkistyy kärjistäen esitettynä normatiivisesti oikeanlaiseksi sosiaaliseksi toiminnaksi.

Pääsääntöisesti tarkastelemissani aineistoissa ei ollut viittauksia joulun uskonnolliseen sisältöön. Poikkeuksen muodostivat Mauri Kunnaksen Joulupukki ja Koiramäen joulu, joissa molemmissa vieraillaan joulukirkossa. Koiramäen joulussa Kunnas viittaa joulun uskonnolliseen puoleen silmiinpistävän suoraan:

Isä, äiti, mummo ja vaari valvovat kuitenkin miltei koko jouluyön jutellen vanhoista ajoista ja lueskellen Raamattua ja katekismustaan. Keskiyön aikoihin Fiina-emäntä nousee keinutuolistaan. ”Eiköhän keitetä kahvit”, hän virkkaa juhlallisena, ”Vapahtaja on nyt syntynyt maailmaan.”

Nämä harvat yksittäiset viittaukset joulun kristilliseen sisältöön olivat pieniä poikkeuksia joulun uskontosensitiivisessä esittämisessä. Vai olisivatko ne ehkä sittenkin ainoita todellisia uskontosensitiivisyyden ilmaisuja?

Lisääkö uskontosensitiivinen joulu uskontosensitiivisyyttä?

Mediatuotteet eivät vain välitä kuvaa todellisuudesta, vaan myös vaikuttavat suoraan siihen, millaiseksi todellisuus sosiaalisesti rakentuu. Erityisen ratkaisevaa tämä on pienten lasten kohdalla. Lapset sisäistävät ja tulkitsevat totuudeksi saamansa version todellisuudesta, sillä lapsilla ei ole vielä kriittistä arviointikykyä. Voidaan olettaa, että medioitu täysin sekulaari joulukuvasto rakentaa nuorille katsojille tätä vastaavan käsityksen joulusta. 

Kuva: Mauri Kunnaksen Koiramäki-sarjassa joulun tunnelma syntyy ruuasta, kynttilöistä ja oljista lattialla. Myös Raamattu mahtuu kuvaan. https://maurikunnas.net/media/koiramaen_talvi_16-17-scaled.jpg

Yksittäisiä poikkeuksia toki löytyy, kuten mainittu Koiramäki-sarja. Kyseinen sarja kuvaa tilallisen perheen elämää 1800-luvun Suomessa. Pienetkin lukijat ymmärtävät, että kuvattu elämäntapa eroaa monella tavalla 2020-luvun elämästä. Jos kirjoissa kuvatut maanviljelyskäytännöt ovat historiallisia kuriositeetteja, niin ehkä Koiramäen joulun kuvauskin saatetaan nähdä historiallisena jäänteenä. Osassa lastenkirjoista saattoi näkyä valaistu kirkko, seimiasetelma tai kuva koulun joulujuhlasta. Nämä olivat kuitenkin osa joulun tilallista ilmenemistä. Tunnelmallinen valaistu kirkko lumisella kentällä, tai koululaisten kuoro enkelin siivet selässä, ovat kulttuurisesti vakiintuneita joulun symboleja. Ne eivät välttämättä viesti enää joulun uskonnollista sisältöä, vaan pikemminkin käsillä olevaa joulunaikaa. Jos uskonnollinen joulu pelkistetään historiaksi tai symboliseksi kontekstiksi, sillä voi olla yllättäviä vaikutuksia joulun uskontosensitiivisyyteen.

Suomessa on merkittävä joukko lapsiperheitä, joille joulu on syvästi kristillinen juhla. Populaarin lastenkulttuurin luomat tulkinnat sekulaarista joulusta todennäköisesti marginalisoivat uskonnollista joulua viettävien joulukäsityksen. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten esimerkiksi lapset perheistä, joissa kristillisen vakaumuksen takia ei vieraile joulupukki, kokevat joulunjälkeiset keskustelut päiväkodissa tai koulussa. Miten vastata kysymykseen ”mitä joulupukki toi sulle”, jos ei koko pukkia käynyt? Tai miten lapset, joille Jeesuksen on kerrottu olevan joulun keskeinen sisältö kokevat jouluohjelmat, joissa Jeesuksesta ei puhuta mitään ja joulun sanotaan olevan latteasti ”valon juhla”.

Nähdäkseni uskontosensitiivisyyttä ei ole uskonnon häivyttäminen joulusta. Pahimmillaan se voi vähentää uskontosensitiivisyyttä marginalisoimalla ja eksotisoimalla vakaumuksellista joulua viettävät lapset. Uskontosensitiivisempää olisikin nähdä sellainen lapsille suunnattu jouluinen kulttuurituote, jossa esitettäisiin ironiatta kristillistä joulua viettävä lapsi. Ei välttämättä pääosassa, mutta edes sekulaaria joulua viettävien lasten joukossa. Miksei joukkoon voisi ottaa vielä vaikka muslimia, joka ei joulua vietä ollenkaan. Joulua viettämätön henkilö saattaisi toki olla sangen ristiriitainen joulutunnelmaa huokuvassa lasten joulukuvastossa.

Kirjoittaja on jouluakin tutkinut uskontotieteen väitöskirjatutkija, joka elämäntilanteensa takia altistuu huomattavalle määrälle lastenkulttuuria.

Kun arki tuo meidät yhteen

Verneri Lehto

Arjen yhteisöt

Kuulun harrastusporukoihin, työyhteisöön ja opiskelijajärjestöön. Kuulun kuitenkin myös toisenlaisiin yhteisöihin. 

Saatan kuulua lähikauppaani paketteja tilaavien yhteisöön tai niihin, jotka kastuivat tiistaina 8.10.2025 kello 10.11 Tuomiokirkon vieressä rekasta lentäneeseen veteen. Nämä yhteisöt ovat hetkellisiä ja ohikiitäviä, mutta sitäkin merkityksellisempiä. Narikassa jonottaminen tai lukusalissa opiskelu synnyttää yhteisöllisyyttä, joka jää monelta helposti huomaamatta.

Nähdyksi tulemista

Arjessa yhteisöllisyys näkyy usein pieninä asioina: naapurin moikkaamisena rappukäytävässä, tuttuuden tunteena työpaikan kahvipöydässä tai vaikka siinä, että joku pitää ovea auki perässä tulevalle. Yhteisö on siis paljon muutakin, kuin itseään yhteisöksi kutsuva joukko ihmisiä.

Pienet yhteisöllisyyden hetket tekevät arjesta pehmeämpää ja turvallisempaa. Ne muistuttavat, että emme ole yksin, vaan olemme osa jotain suurempaa. Nämä pienet kokemukset edistävät kokonaisvaltaista hyvinvointiamme. Yhteisöllisyyden kokemukseen ei siis tarvita suurta joukkoa, vaan pelkkä kokemus nähdyksi tulemisesta riittää. Joskus kokemus voi olla pidempi, joskus lyhyempi.

Ohikiitävää ja hetkellistä

Mielestäni parhaimpia yhteisöllisyyden muotoja ovat ne, jotka eivät ole edes yhtä pysyviä kuin naapurisuhteet tai se tuttu lähikaupan kassa. Syventykäämme nyt opiskelijaelämän kruununjalokiveen eli yökerhojen yhteisöllisyyteen. Tanssilattia on yksi näkyvimmistä paikoista, jossa nämä hetkelliset yhteisöt rakentuvat. Juhliessa ihmisiä yhdistää yksi tavoite: pitää hauskaa ja tanssia yhdessä. Jokainen osallistuu omalla panoksellaan, olemalla läsnä, seuraamalla klubin kirjoittamattomia sääntöjä ja tukemalla hyvän ilmapiirin syntymistä. Juuri ilmapiiri ratkaisee, kuinka vahvaksi tuo kokemus muodostuu. Kun olo on turvallinen ja lämmin, uskalletaan myös kokeilla omia rajoja ja uusia tapoja ilmaista itseään. Moni jututtamani kuvaili sitä, kuinka hyvä ilmapiiri rohkaisi olemaan aidosti oma itsensä, joka puolestaan taas ruokki muidenkin itsetuntoa. Yhteisöllisyys siis kasvaa ikään kuin lumipalloefektinä.

Lyhytkestoisia yhteisöjä kutsutaan usein narikkayhteisöiksi. Juuri narikkayhteisö on kiinnostava esimerkki ohikiitävästä yhteisöstä. Kun ihmiset jonottavat takkinsa kanssa, he ovat hetkellinen joukko, jolla on yhteinen päämäärä: takki päältä tai päälle ja menoksi. Kokoonpano vaihtuu jatkuvasti illan aikana, mutta silti yhteisön tunnusmerkki – yhteinen päämäärä – täyttyy. Yksinkertaisuus tekee narikkayhteisöstä kiehtovan: se näyttää, miten vähän yhteisön syntyyn loppujen lopuksi tarvitaan. 

Juuri siinä hetkessä et ollut yksin

Arkemme on siis täynnä rinnakkaisia yhteisöjä: hetkellisiä narikkajonoja, tiiviitä kaveriporukoita ja pidempiaikaisia suhteita. Näistä pienistä ja suurista rakenteista syntyy se kokonaisuus, joka liimaa meidät osaksi yhteiskuntaa. Kun koemme kuuluvamme jonnekin, arkemme merkityksellisyyden tunne kasvaa. 

Arjen narikkayhteisöt muistuttavat, että yhteisöllisyyden merkitys ei ole sen kestävyydessä. Joskus arvokkaimpia ovat ne pienet hetket, jaetut katseet jonossa tai spontaanit naurut tanssilattialla. Ne ovat ohikiitäviä hetkiä, mutta jättävät jäljen. Ne ovat pieniä kokemuksia siitä, että juuri siinä hetkessä et ollut yksin.

Kirjoittaja on toisen vuoden opiskelija, joka voisi kuulua pommiin nukkujien yhteisöön.

Elokuvateatterin taikaa

Hanna Laitinen

Kuva: Hanna Laitinen: Konehuoneesta väliajalla.

Töissä elokuvateatterissa

Elokuvateatteri on yksi harvoista paikoista, joissa voi vielä uppoutua hetkeen ilman jatkuvia mainoskatkoja. Elokuvateatterissa voi seurata asiakaskäyttäytymistä ja erilaisten teatterien ilmapiiriä.

Olen tähän mennessä tehnyt töitä kahdella eri yrityksellä neljässä eri elokuvateatterissa. Kauppakeskuksessa, keskellä ei-mitään ja yhden salin pikkuteatterissa. Jokaisella toimipisteellä on ollut omanlainen tunnelma. Se sai minut miettimään mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja miksi. Pohdin myös sitä, mitä elokuvateatterin tunnelma merkitsee minulle.

Erot ja yhtäläisyydet

Sijainti on suuri tekijä. Se vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä teatteriin löytää. Olen tehnyt töitä kahdessa teatterissa, jotka sijaitsevat Helsingin eri kauppakeskuksissa. Sinne päätyvät lähialueen ihmiset, jotka voivat kävellä paikan päälle tai lähialueelta julkisilla tulleet. Näissä teattereissa kuulin asiakkailta usein, miten kätevää on, että näin lähellä on elokuvateatteri. 

Kun olin töissä Kaarinassa elokuvateatterissa, asiakkaita olivat lähialueen perheet, jotka kehuivat mahdollisuutta pysäköidä autonsa ilmaiseksi suoraan teatterin eteen. Pikkuteatteri Turun keskustassa taas kerää asiakkaita pienestä lähipiiristään. Asiakkaita olivat suurimmaksi osaksi opiskelijat, joita houkuttelevat alhaiset hinnat.

Näillä kaikilla teattereilla on kuitenkin yksi yhdistävä tekijä, joka muovaa omalla tavallaan tunnelmaa. Jokaisella työpaikallani olen kuullut ja nähnyt, miten asiakkaat vertailevat teatteria Finnkinoon. Vertailu tapahtuu jopa asiakkaiden tiedostamatta. Oletko koskaan käynyt elokuvissa muualla kuin Finnkinossa? Ehkä olet sanonut ääneen ”Oho katoin tota salikarttaa ihan väärin päin.” Silloin olet myös ollut osana tätä tiedostamatonta vertailua. Olen kuullut tämän väitteen neljän vuoden ajan, joka ikisessä työvuorossa, vaikken ole koskaan työskennellyt teatterissa, jossa valkokangas on Finnkinon lailla salikartan alapuolella. 

Popcorn maistuu paremmalta 

Myös hintoja vertaillaan usein Finnkinoon. Popcorn maistuu paremmalta, kun sen voi maksaa siirtämättä rahaa säästötililtä. Hintojen nousu erityisesti isommissa ketjuissa on todellinen ongelma kuluttajalle. Se ajaa asiakkaita pienempiin, edullisempiin teattereihin. 

Hintojen nousu kuitenkin ajaa ihmisiä myös pois elokuvateattereista. Tämän ovat huomanneet myös asiakkaat, jotka vielä käyvät elokuvateattereissa. Erityisesti eläkeikäiset asiakkaat jäävät usein harmittelemaan, miten tyhjiä salit ovat nykyään. Monet kyselevät huolissaan myös yrityksen vointia. Näyttää siltä, että ihmiset välittävät edelleen elokuvissa käymisestä. Nämä tunteet ja ajatukset voi aistia erityisesti pienemmissä teattereissa. 

 Asiakaskohtaamisista aistii huolen ja myötätunnon elokuvateattereita kohtaan. Tulee todella yhteisöllinen olo. Ei ole väliä, onko kyseessä suurempi teatteri, jossa on useampi sali tai isompi ketju, tai pieni yksityisomistuksessa oleva teatteri. Kaikki haluavat yhteisesti elokuvateatterin ja audiovisuaalisen kulttuurin hyvinvointia. Erityisesti elokuvafestivaalien aikaan tämä on melkein käsinkosketeltavaa. Elokuvateatteri sykkii elämää ja jokaisesta festivaalilla kävijästä aistii jo kaukaa rakkauden elokuvia kohtaan.

Mistä pienet elokuvateatterit on tehty?

Erityisesti yksityisesti omistetuilla pienemmillä elokuvateattereilla on oma tunnelmansa. Samoin elokuvafestivaaleilla. Pienet teatterit sinnittelevät vielä yksityistapahtumien ja blockbuster–elokuvien avulla. Blockbuster-elokuva on taloudellisesti menestyvä suuren yleisön elokuva. Tunnelma on rennompi kuin suurien ketjujen teattereissa. Asiakkaita ei haittaa, jos näytös myöhästyy muutamalla minuutilla viimeisten asiakkaiden ollessa myöhässä. Punaviinin loppuessa valkoviini kelpaa yhtä hyvin. Virheetkin nähdään inhimillisempänä. Jos Helsingissä työskennellessä näytös myöhästyi, aiheutti se huomattavasti suuremman haloon. 

Elokuvatuotannon tukeminen

Elokuvateatterien tulisi pysyä hengissä. Erityisesti kotimaisen elokuvatuotannon tukeminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. 

Olen viimeiset neljä vuotta käynyt elokuvissa ilmaiseksi työni ansiosta. Olen lähiaikoina potenut siitä huonoa omatuntoa. Haluaisin tukea elokuvia muutenkin, kuin käynnistämällä näytökset ja siivoamalla ihmisten jäljet salista. 

Olen todella kiitollinen siitä, että saan olla osa elokuvatuotannon pyörää. Vaikka olenkin vain töissä teatterissa. Lempihetkeni töissä on se, kun viimeinen näytös loppuu: Asiakkaat kulkevat hämärästä salista ulos ja saan kuulla pieniä palasia siitä, mitä elokuva heissä herätti. Joskus asiakkaat tulevat vielä lopuksi luokseni kehumaan elokuvaa. Silloin saan hetken aikaa tuntea, millaista on kuulla oman teoksen vaikutuksesta muihin.

Kirjoittaja on kulttuurien tutkimuksen toisen vuoden opiskelija, joka elää elokuvissa.