Matka luonnonpsykedeelien maailman ympäri

Jaakko Toivonen

Kuva: Pixabay.

Ikiaikainen impulssi

Aloitin uskontotieteen opiskelun, koska minua kiinnostaa shamanismi. Shamanismilla tarkoitan ihmisten pyrkimyksiä muuttaa tajunnantilaansa ollakseen vuorovaikutuksessa henkimaailman kanssa. Shamanismia on harjoitettu halki aikain joka puolella maailmaa. Hienostuneita shamanistisia tekniikoita tajunnantilan muuttamiseksi on kehitetty kaikilla mantereilla, Siperiasta Amazonin yläjuoksulle, Australiasta Länsi-Afrikkaan. 

Jo shamanismin varhaiset tutkijat, kuten Mircea Eliade, jaottelivat shamanistiset tekniikat kahteen kategoriaan. Niistä ensimmäisessä tajunnantilan muuttamiseen käytetään psykedeelisiä luonnonantimia, kuten kasveja tai sieniä. Shamanistisessa käyttötarkoituksessa niistä käytetään myös termiä enteogeenit. Toisessa kategoriassa tajunnantilan muutos pyritään saavuttamaan ei-enteogeenisin keinoin, kuten rummuttamalla, laulamalla, tanssimalla, hyperventiloimalla, paastoamalla tai jopa fyysistä kipua tuottamalla. 

Perehdyn näistä kahdesta kategoriasta ensimmäiseen. Esittelen tiivistetyn maailmanympärimatkan muodossa maailmanhistorian keskeisimmät psykedeeliset luonnonantimet, sellaisina kuin ne shamanismista kiinnostuneelle kulttuurintutkijalle ilmenevät.

Siperian satusieni

Matkamme alkakoon Siperiasta, jonka shamanistiset kulttuurit ilmenivät varhaisille shamanismitutkijoille usein prototyyppisinä shamanismin muotoina. Lukuisat siperialaiset kansat ovat kauan suosineet Amanita muscariaa eli punakärpässientä shamanistisena apulaisenaan. Punakärpässienen sisältämä muskimoli aiheuttaa syöjässään muuntuneen tajunnantilan, joka shamanistisessa kontekstissa usein tulkitaan henkimaailmalle herkistymisenä. 

Punakärpässieni voi aiheuttaa myös epämiellyttäviä myrkytysoireita, kuten pahoinvointia ja hikoilua, vaikka sieni onkin vain harvoin tappava. Sientä shamanistisesti käyttävissä kulttuureissa onkin kehittynyt tapoja minimoida sienen myrkyllisyyttä ja maksimoida sen enteogeeninen potentiaali. Yleisiä tapoja ovat sienen kuivaaminen ja keittäminen tietyn kaavan mukaisesti. Etnomykologian uranuurtajan R. Gordon Wassonin todistuksen mukaan Itä-Siperiassa jotkin shamaanit toimivat jopa itse myrkkyfilttereinä. He söivät ensin sieniä ja tarjosivat sitten muskimolilla kyllästynyttä virtsaansa muun heimon juotavaksi.

Punakärpässienen shamanistinen käyttö ei ole rajoittunut yksinomaan siperialaisiin kansoihin. Sientä on todennäköisesti käytetty myös ainakin Pohjois-Amerikan Suurten Järvien alueen Ojibwa-kansan, Afganistanin Parachien ja nykyisen Suomen alueen saamelaisten keskuudessa.

Gangesin ganja

Edetkäämme Siperiasta etelään Keski-Aasian ylänköjen alueelle. Sieltä löydämme sittemmin maailmanlaajuiseksi laajenneen shamanistisen kannabiskompleksin siemenet. Kannabista on mitä ilmeisimmin käytetty shamanistis-uskonnollisissa menoissa tuhansien vuosien ajan alueella, joka ulottuu Xinjiangista Himalajalle ja vuorten ylitse Intiaan ja Pakistaniin. 

Kannabis mainitaan jo hindulaisuuden juurilla Veda-kirjoissa. Tietyt hindulaiset sektit käyttävät kasvia tänäkin päivänä pyhänä sakramenttina ja mietiskelyvälineenä. Siinä missä punakärpässieni on säilynyt suhteellisen marginaalisena enteogeeninä, kannabiksen shamanistis-uskonnollinen käyttö on levinnyt ympäri maailmaa. Kannabiksen enteogeenisiä käyttäjiä ovat muun muassa suufimuslimit sekä rastafarit, joista jälkimmäiset tulkitsevat kannabiksen Jumalan lahjaksi ihmiskunnalle.

Kadonnut sakramentti

Eräs hindulaisuuden suurimmista mysteereistä sakramentti nimeltä soma. Soma oli muinaisessa indoiranilaisessa maailmassa suosittu rituaalinen juoma, jonka juojien kuvataan nousevan jumalten luokse ja osallistuvan kuolemattoman maailman iloihin. Rigveda-kirjassa omistetaan pitkiä kappaleita yksinomaan soman ylistämiselle. Etenkin jumala Indra yhdistettiin somaan. Muinaisen Persian zarathustralaisuuden parissa tunnetaan rituaalijuoma nimeltä haoma, joka on todennäköisesti sama juoma.

Vaikka soma oli pitkään keskeinen osa protohindulaista uskonnollisuutta, sen käyttö loppui eikä siitä ole varmuutta, mitä soma edes oli. Kirjoitukset kuvaavat soman olleen kasviuute, mutta tarkempi identiteetti jää mysteeriksi.

Soman vaikutukset olivat kuitenkin kuvausten perusteella niin intensiiviset, että sen on spekuloitu olleen enteogeeninen. Valmistettiinko soma psilosybiinisienistä, harmiinia ja harmaliinia sisältävästä pilviharmikista tai punakärpässienistä? Vuosituhansien mittainen mysteeri kätkee soman sumuunsa.

Kreikan suuri salaisuus

Antiikin Kreikassa vietettiin yli tuhannen vuoden ajan Eleusiin mysteerejä. Ne olivat vuosittaiset Demeterin temppelissä kulminoituvat rituaalimenot, jotka liittyivät Persefonen myyttiin ja vuodenkiertoon. Mysteerit olivat nimensä mukaisesti salaisuuksien verhoamat. Niistä ei tihkunut juurikaan tietoa, ainakaan kirjoitettuun aineistoon asti, vaikka rituaaleihin osallistui ihmisiä kaikkialta itäisen Välimeren alueelta. Kuuluisiin osallistujiin kuuluivat esimerkiksi Platon, Sofokles, Aiskhylos ja jopa Rooman keisarit Augustus, Hadrianus ja Marcus Aurelius. Eleusiin mysteerejä voidaankin pitää hellenistisen antiikin merkittävimpänä hengellisen elämän instituutiona.

Rituaalien huipentumaan liittyi rituaalijuoma, kykeon. Sen juotuaan rituaalin osallistujat kokivat voimakkaan uskonnollisen ja visionäärisen kokemuksen. Eleusiin kykeonin sisällöstä ei ole varmuutta, mutta sen on arveltu sisältäneen jotakin psykedeelistä luonnontuotetta. Kiinnostavia kandidaatteja ovat psilosybiinisienten lisäksi DMT:tä (voimakasta psykedeelistä molekyyliä)  sisältävät kasvit, kuten akaasia, sekä viljoissa loistautina esiintyvä torajyvä, joka sisältää LSD:tä muistuttavia alkaloideja.

Ibogaiini-initiaatio

Afrikkalaisia enteogeenejä etsivä törmää pian Gabonin, Kamerunin ja Kongon Tasavallan alueella vaikuttavaan bwiti-uskontoon, johon kuuluu ibogapensaan sakramentaalinen käyttö. Kasvin juurikaarna sisältää ibogaiinia, psykoaktiivista alkaloidia, joka aiheuttaa nauttijoissaan voimakkaita visionäärisiä ja introspektiivisia kokemuksia. Bwitissä ibogapensaan keskeisin käyttötarkoitus on initiaatioriiteissä, joissa nuoret liitetään osaksi uskonnollista yhteisöä.

Uuden maailman rikkaudet

Amerikkojen luonnosta löytyy useita voimakkaita psykedeelisiä luonnonantimia, joita on kauan käytetty alueiden alkuperäiskansojen parissa shamanistisina työkaluina. Peyote-kaktus kasvaa luonnonvaraisena Yhdysvaltojen ja Meksikon rajavyöhykkeen tuntumassa. Se sisältää meskaliinia, joka aiheuttaa nauttijoissaan syviä visionäärisiä kokemuksia. Alueen alkuperäiskansat ovat käyttäneet peyotea tuhansia vuosia. Yhdysvalloissa vaikuttava Native American Church on säilyttänyt virallisen kirkollisen statuksensa ansiosta laillisen oikeuden uskonnollisiin peyote-seremonioihin. Muuten meskaliini on maassa laitonta. 

Niin ikään meskaliinia sisältävää San Pedro -kaktusta on vastaavasti pitkään käytetty shamanistisena enteogeeninä Kolumbian, Ecuadorin ja Perun länsirannikon alkuperäiskansojen parissa. Kasvin nimi heijastelee sen uskonnollista merkitystä. Siinä missä Pyhä Pietari (espanjaksi San Pedro) pitää hallussaan Taivaan avaimia, samanniminen kaktus avaa nauttijalleen pyhyyden kokemuksen portit.

Meksikon Oaxacan osavaltio on luonnonpsykedeelien historian kannalta merkittävä kulttuurihistoriallinen alue. Alueen mazatec-intiaanit tunnetaan peräti kolmen voimakkaan luonnonpsykedeelin shamanistisesta hyödyntämisestä. Listan kärjestä löytyvät psilosybiinisienet, joita myös ”taikasieniksi” kutsutaan. Mazatecit kutsuivat sieniä ”jumalten lihaksi” ja kokivat niiden avaavan henkisen todellisuuden shamanistista parantamista varten. Tietoisuus sienistä levisi Oaxacasta maailmalle Gordon ja Valentina Wassonin tutkimusmatkan myötä 1950-luvulla.

Mazatecit käyttivät perinteisesti myös tiettyjä aamusini-kasvin siemeniä. Alueen kolmas suuri luonnonpsykedeeli on kasvi nimeltä Salvia divinorum, joka sisältää salvinoriini A:ta. Kasvin nimi heijastelee sen uskonnollisia merkityksiä.

Sademetsäkemiaa

Etelä-Amerikan sademetsistä, Amazon-joen yläjuoksulta, löydämme lukuisten alkuperäiskansojen suosiman ayahuasca-keitoksen. Ayahuasca koostuu kahdesta pääasiallisesta ainesosasta, joista liemi keitetään. Toinen ainesosa on Banisteriopsis caapi -niminen liaani, toinen jokin DMT:täsisältävä kasvi. Ayahuasca on hienostuneen sademetsäkemian tuotos. Siinä psykedeelinen keitos valmistetaan yhdistämällä kahta kasvia, joista kumpikaan ei ole yksinään nautittuna psykedeelinen. 

Onkin mysteerin peitossa, miten ayahuasca on alkujaan löydetty. Sademetsästä löytyy tuhansia kasvilajeja. Jos alueen shamaaneilta kysytään, kasvit itse ovat johtaneet esivanhemmat luokseen. Ayahuasca on nykyään kasvavan alakulttuurisen kiinnostuksen kohde. Iquitosissa vieraileva seikkailija voi löytää kymmenittäin torikojuja, joissa myydään enemmän tai vähemmän ammattitaitoisesti valmistettua ayahuascaa. Seremoniat, jotka ennen olivat yksinomaan shamanististen heimojen kansanperinnettä, ovat nykyään rahaan vaihdettavia kokemuksia hengellisille etsijöille tai seikkailullisille matkailijoille. Ayahuasca on yhä enemmän myös vientituote. Eteläamerikkalaiset shamaanit matkaavat tänä päivänä esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan jakamaan kasviopettajansa lahjaa.

Kirjoittaja on kandidaatintutkielmaansa kannabiksen uskonnollisista merkityksistä työstävä kulttuurien tutkimuksen opiskelija, jota kiinnostavat epäortodoksiset tavat pelastaa maailma.

Määrittelemättömän jäljillä

Juhlavuoden luentosarja saavutti puolivälinsä 26. päivä lokakuuta. Poikkeuksellisesti luento järjestettiin Turun kaupunginkirjaston toisessa kerroksessa, tieto-osastolla, jota tekniikasta vastaava kirjaston työntekijä tituleerasi kirjaston uudisosan kirkkosaliksi. Paikkana siis oikein sopiva, sillä neljännen luennon aiheena oli kansanusko ja uushenkisyys.

Luentokerran puhujina toimivat entinen folkloristiikan yliopisto-opettaja ja nykyinen ”eläkevaari” Pasi Enges ja uskontotieteen yliopisto-opettaja Jaana Kouri. Aihe oli jälleen tuonut paikalle paljon yleisöä; luentoa varten paikalle asetellut tuolirivit eivät lopulta riittäneet ja istumapaikkoja pitikin haalia lisää. Onneksi saavuin itse reilusti etuajassa. Puheenvuorot noudattivat tuttua kaavaa siltä osin, että molemmat avasivat yleistajuisesti aiheidensa määritelmiä ja tutkimushistoriaa ennen siirtymistä omiin tutkimusaiheisiinsa.

Kansanuskosta ja uushenkisyydestä kuullakseen tuli nousta uudisrakennuksen ”kirkkosaliin”

Hankala kansanusko

Luennon ensimmäisestä osuudesta, joka käsitteli kansanuskoa ja uskomusperinnettä, oli vastuussa Pasi Enges. Häntä mukaillen kansanusko on ymmärrettävissä ihmisen suhteena yliluonnolliseen ja yliluonnollisiin toimijoihin, kun taas uskomusperinne on väline tämän suhteen välittämiseksi ja kuvaamiseksi.

Kansanuskoa on määritelty vuosikymmenten varrella monin eri tavoin. Sillä on tarkoitettu muinaisuskoa ja vanhaa mytologista maailmankuvaa, virallisen uskonnon kanssa jännitteisessä suhteessa olevaa ja paheksuttavaa pakanallisuutta tai taikauskoa, kristillisten ja ei-kristillisten piirteiden synkretismiä eli toisiinsa sulautumista, korkeauskonnon kansanomaisia muotoja tai elettyä uskontoa, ja arkielämän uskonnollisia tai uskomuksellisia ilmenemismuotoja – muutamia luennollakin annettuja määritelmiä mainitakseni.

Samalla tavoin kuin tavat määritellä kansanuskoa ovat muuttuneet, ovat myös kansanuskoa koskevat tutkimukselliset oletukset ja käsitykset kehittyneet. Kun Martti Haavio perehtyi 1940-luvulla juurta jaksain suomalaisiin kodinhaltioihin, oli kansanusko yleisen käsityksen mukaisesti jotakin maalla tapahtuvaa. 1970-luvulla kansanusko saapui kuitenkin myös kaupunkeihin ja osaksi korkeakoulutettujen elämismaailmaa Leea Virtasen tutkimusten myötä: esimerkiksi telepaattiset kokemukset, ennustaminen, horoskoopit ja spiritismi edustivat niin sanottua nykymagiaa. Enää ei ollut mahdollista ajatella kansanuskon kuuluvan osaksi matalakoulutettua agraarimenneisyyttä. Lauri Hongon ja ”Turun koulukunnan” mukanaan tuoma muutos 1960-luvulla puolestaan siirsi kiinnostuksen perinteen historiasta ja levinneisyydestä sen merkityksiin. Ajallisesti ja paikallisesti rajatun tarkastelun kautta keskiössä olivat perinteen vaikutukset ja tavat, joilla se näkyi ihmisten elämässä ja käyttäytymisessä.

Kansanuskon määritelmä on jatkuvassa liikkeessä.

Riippumatta siitä, kuinka kansanusko kulloinkin käsitetään tai paikannetaan, on kyse pohjimmiltaan uskomusten, normien ja arvojen, tapakulttuurin ja rituaalien sekä näiden taustalla vaikuttavien maailmankuvien muodostamasta vyyhdistä. Käsitteenä kansanusko on tutkijoiden luomus. Uskaltaudun väittämään, että täten se on myös aina osaltaan riittämätön todella kuvaamaan alati muuttuvaa ja laajentuvaa kohdettaan.

Kuten Enges asian ilmaisi, tällaiset käytännön arkea, elämässä pärjäämistä ja hyvää elämää koskevat uskomukselliset piirteet omaksutaan miltei äidinkielen tavoin. Niitä omaksutaan ympäristöstä ja mediasta, kulttuurista ja sosiaalisten suhteiden kautta. Siten ne saattavat olla täysin tiedostamattomia ja sellaisenaan kenties mahdottomia tyhjentävästi sisällyttää yksittäiseen käsitteeseen.

Moniaalta ammentava moninainen uushenkisyys

Luennon toisen osuuden aikana paneuduttiin uushenkisyyteen ja yhteen kyseisen kattokäsitteen osa-alueeseen, (uus)shamanismiin. Jaana Kouri esitteli uushenkisyyden historiaa sivuten 1800–1900-lukujen taitteen esoteerisia suuntauksia ja viipyen sitten 1960-luvun new age -liikkeen vaikutuksissa. Vaikka uushenkisyydellä ei sinällään olekaan yksittäistä historiaa vaan ennemminkin lukuisia yhteen kietoutuvia rihmastoja, näyttäytyy sotien jälkeinen muutosten aika erityisen merkityksellisenä. Kirkollinen uskonto nähtiin jäykkänä, patriarkaattisena ja dogmaattisena ja sille kaivattiin avoimempaa, vapaampaa vaihtoehtoa. Elettiin suurten kertomusten kaatumisen aikaa, jolloin omien henkisten juurien etsiminen koettiin tärkeäksi.

Tähän päivään tultaessa uushenkisten liikkeiden ja suuntausten joukko on runsas. Suuntaukset ammentavat monista eri lähteistä, mutta yhteisenä piirteenä voidaan pitää pyrkimystä yksilön kokemaan henkisyyteen ja yksilölliseen henkiseen kehitykseen. Kaikenkattavan määritelmän sijaan uushenkisyyden yhteydessä nousee usein esille smörgåsbord-viittaus: jokaiselle jotakin. Ylhäältä tulevien oppien, käskyjen ja harjoitteiden sijaan keskiössä on yksilön itsensä kokemus ja henkiset tarpeet. Se, palveleeko henkisiä tarpeita parhaiten meditaatio, energiaparannus, okkultismi, yhteys luontoon tai jokin ihan muu, on kunkin itse päätettävissä.

Pasi Enges ja Jaana Kouri puhuivat kansanuskosta ja uushenkisyydestä.

Uushenkisyydessä yksilön oman kokemuksen merkityksellisyyden rinnalla kulkee usein käsitys kaiken olevaisen yhteydestä ja ykseydestä. Tähän liittyen Kouri avasi puheenvuoronsa aikana myös (uus)shamanismia, jonka harjoittajaksi itsekin kertoi lukeutuvansa. Alkujaan erään siperialaisen heimon sana sha-man yleistyi laajemmin tietynlaisia samankaltaisia uskomuksia, käytänteitä ja tapoja merkitseväksi tutkimukselliseksi käsitteeksi jo 1700-luvulla. Animistisen maailmankatsomuksen mukaan henkien näkeminen ja kokeminen on kelle tahansa mahdollista. Shamaanit ovat tässä kuitenkin eksperttejä, jotka tarkoituksella ovat yhteydessä henkimaailmaan ja toimivat parantajina ja ennustajina.

Luento-osuuden lopuksi nousi esiin autoetnografinen tutkimus ja sisäpiiriläisyys. Kouri myös jakoi omakohtaisia kokemuksiaan uushamanismiin liittyen. Huomio kiinnittyi esimerkiksi tapoihin, joilla vastaaviin vaihtoehtoisiin henkisyydenmuotoihin on suhtauduttu ennen ja nyt, sekä käsityksiin, joita niihin liitetään. Vaikka yleinen käsitys (uus)shamanismista onkin yksinkertainen ja jättää olennaisia piirteitä pois, ei rummutusta enää, välttämättä, tarvitse naamioida kansanmusiikin harjoitteluksi.

Ajatuksia herättelevät aiheet

Sen lisäksi, että yleisöä oli kertynyt paikalle runsaasti, myös puheenvuorojen jälkeinen keskustelu oli poikkeuksellisen kiivasta. Kysymykset, kommentit ja kuulijoiden omakohtaiset kertomukset ja käsitykset venyttivät luentokertaa lähes 15 minuutilla. Aihe selvästi herätti sekä ajatuksia että tunteita, sillä toisten puheenvuorojen keskeyttämisen ja päälle puhumisen lisäksi myös äänenvoimakkuudet pyrkivät nousemaan. Olikin hyvin positiivista ja mielenkiintoista huomata, kuinka uskomukselliset, henkiset ja hengelliset käsitykset näyttäytyvät yhä monipuolistuvampana ja elinvoimaisena joukkona.

Lopuksi lyhyt pohdinta. Vanhojen käsitteiden muuttuessa riittämättömiksi kehitetään tilalle uusi, paremmin tarkoitusta palveleva käsite. Verrattain usein tämä onnistuu uus- tai nyky-etuliitteillä, jotka rakentavat vanhan käsitteen päälle kuitenkin korostaen uutuutta ja ajallista paikkansapitävyyttä: nykykansanusko, nykymagia, uushenkisyys, uusshamanismi. Uutuus ja nykyisyys on lopulta kuitenkin suhteellista ja aikasidonnaista. Kouria mukaillen on mahdollista, ja mielestäni tärkeääkin, esittää kysymys: mikä oikeastaan on uutta?

Poikkeuksellisesti kyseistä luentokertaa ei striimattu eikä se siten ole myöskään katsottavissa jälkeenpäin.

Emma Uola

Puhujien tutkimusprofiilit:

Pasi Enges – https://www.utu.fi/fi/ihmiset/pasi-enges

Jaana Kouri – https://www.utu.fi/fi/ihmiset/jaana-kouri