Turun yliopiston etnologian, folkloristiikan ja uskontotieteen henkilökunta ja tutkijat kirjoittavat opetuksesta, tutkimuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta
Kaikki kiva loppuu aikanaan. Niin on tullut juhlavuoden luentosarjakin päätökseensä seitsemän mielenkiintoisen ja valaisevan luennon jälkeen. Allekirjoittanut on loka–marraskuun ajan jakanut luennoilla käsiteltyjä asioita ja niiden herättämiä ajatuksia blogissa. Huolimatta siitä, että luennot ovat olleet yleistajuisia katsauksia oppiaineissa tehtyyn ja tehtävään tutkimukseen, on myös folkloristiikan maisterivaiheen opiskelijalle tarttunut jotakin mukaan.
Paljon luennoilla käsiteltyjä seikkoja on ikävä kyllä myös jäänyt pois. En niitä tässäkään ala käydä läpi, sillä pelkkä mainintahan ei riitä mihinkään ja pyrin sentään yhden kirjoituksen pitämään lyhyehkönä. Luentoja on kuitenkin voinut seurata myös netistä käsin, joko tapahtuma-aikaan tai kahden viikon ajan kunkin luennon jälkeen, joten kenties tätä mahdollisuutta on käytetty hyväksi.
Mitä uskontotieteessä ja folkloristiikassa tapahtuu?
Luentosarjan aikana on perehdytty sekä aiempaan uskontotieteelliseen ja folkloristiseen tutkimushistoriaan että uudempaan, ajankohtaiseen tutkimuskenttään. Kunkin luennon teemaa on käsitelty molempien oppiaineiden näkökulmasta ja tämä onkin toiminut hyvin: lähestymistapojen erilaisuudesta huolimatta alat tukevat toisiaan. Palataanpa hyvin tiiviisti kaikkeen käsiteltyyn.
Tiina Mahlamäki ja Satumaarit Myllyniemi aloittivat luentosarjan käsittelemällä yliluonnollisia kokemuksia ja niiden tutkimista. Toisen luennon aiheena oli kansallisuuden representaatiot, joita esittelivät kansalaisuskonnon valossa Jere Kyyrö, ja kansakunnan ja (metalli)musiikin valossa Aila Mustamo. Kolmannella luennolla Anne Heimo ja Minna Opas paneutuivat muistitietotutkimuksen ja autoetnografian kautta omaelämäkerralliseen käänteeseen kulttuurien tutkimuksessa. Pasi Enges ja Jaana Kouri avasivat kansanuskon ja uushenkisyyden merkityksiä sarjan puoliväliluennolla.
Pääkirjaston oven kuvaamisesta saapuessani tuli tapa.
Kuoleman ja sairauden kulttuuria lähestyttiin Enni Salon ja Iida Rädyn toimesta huumorin ja kerronnallistamisen keinoin. Parodiaa ja vastakulttuurisuutta käsittelevän kuudennen luennon aikana Kaarina Koski ja Hanna Gebraad totesivat, Poen lain tavoin, että kontekstin ymmärtäminen on tärkeää, kun kyseessä on vernakulaari vastakulttuurinen ilmaisu. Viimeisen luennon teemana ollutta merkityksellistä matkailua käsiteltiin pyhiinvaelluksen näkökulmasta Tuija Hovin toimesta, ja populaarikulttuurin innoittaman matkailun näkökulmasta Tuomas Hovin toimesta.
Huomioita luentosarjasta
Oli mielenkiintoista huomata, millaiset aiheet vetävät yleisön kiinnostusta puoleensa. Yhdelläkään kerralla en ollut ainoa paikallaolija, mutta muiden kuulijoiden lukumäärän suhteen oli huomattaviakin eroja luentokertojen välillä. Aloitusluennon yliluonnollista ja puolenvälin kansanuskoa ja uushenkisyyttä käsittelevät luennot saivat kiistatta paikalle suurimmat yleisöt, mikä ei tosin sinällään yllätä.
Toisaalta joidenkin luentojen aiheen olisi luullut puhuttelevan suurempaakin kuulijakuntaa kuin mitä paikalle saapui. Onneksi kuitenkin luento-osuuksien jälkeinen keskustelulle ja kysymyksille varattu aika tuntui useimmiten ennemmin loppuvan kesken kuin kuluvan hiljaisuuden vallitessa.
Vaikka luentosarja olikin kokonaisuutena toimiva, osa luennoista tuki toisiaan erityisen hyvin. Esimerkkinä voisin nostaa esiin ensimmäisen luennon yliluonnollisen ja neljännen luennon kansanuskon ja uushenkisyyden. Tavat, joilla yliluonnolliseen on ajan mittaan suhtauduttu ja kuinka se ymmärretään sekä tavat, joilla laaja joukko vaihtoehtoisia henkisyydenmuotoja ovat nykyisin läsnä, täydensivät toisiaan. Tämän lisäksi mainitsen sairauden ja kuoleman kulttuuria käsittelevän luennon, josta etenkin kuoleman käsittely sai lisäkontekstia kuudennen luennon huumoriteorioista.
Kokonaisuutena luentosarjan aikana on korostunut tutkimuskentän kehittyminen ja muutos. Tämä on näkynyt selvästi kunkin aiheen tiimoilta esitellyn tutkimushistorian kohdalla. Määritelmät, tutkimusaiheet, tavat tehdä tutkimusta ja tavat käsittää tutkimukselle olennaiset käsitteet ja merkitykset ovat oikeastaan jokaisen luentokerran aiheiden tiimoilta muuttuneet huomattavasti nykypäivään tultaessa. Vuosikymmenten varrella tutkimuskenttä ja mahdollisen rajat ovat laajentuneet.
16. marraskuuta oli synkkä, mutta ei onneksi enää sateinen, torstai-ilta. Muutaman asteen pakkasesta pääsi kuitenkin lämmittelemään Turun kaupunginkirjastoon ja kuuntelemaan juhlavuoden luentosarjan viimeistä luentoa. Sen teemana oli merkityksellinen matkailu, jota lähestyttiin pyhiinvaelluksen kautta – uskonnolla ja ilman.
Merkityksellisen matkailun eri muodoista olivat puhumassa uskontotieteen yliopisto-opettaja Tuija Hovi ja folkloristi Tuomas Hovi. Puhujat pohtivat oman tutkimusalansa näkökulmasta matkailun taustalla vaikuttavia motiiveja sekä merkityksiä, joita matkailulla on yksilölle. Yhdistävänä seikkana toimi huomio siitä, että aineellinen hyvinvointi ja kulutus ovat jäämässä sivummalle elämyksellisen, kokemuksiin perustuvan matkailun lisääntyessä.
Tuomas Hovi ja Tuija Hovi käsittelivät matkailun merkityksellisyyttä
Merkityksellistä – ja pyhää?
Tuija Hovi aloitti oman osuutensa avaamalla merkityksellisen matkailun ja pyhiinvaelluksen määritelmiä. Merkityksellisen matkailun myötä pyritään hänen mukaansa etsimään kokemuksia, joilla on merkitys ja tarkoitus. Tavoitteena saattaa lisäksi olla jonkin hyvän jättäminen kohteeseen, mistä luennolla mainittu vapaaehtoistyön yhdistäminen matkaan toimi esimerkkinä. Itselleni tuli mieleen myös viime vuosina yleistyneet vastuullinen matkailu ja uudistava matkailu, joiden tausta-ajatukset ovat yksinkertaistettuna hieman samankaltaisia: kohteen jättäminen paremmaksi kuin se oli sinne saapuessa.
Pyhiinvaelluksella pohjimmiltaan viitataan hengelliseen matkaan, joka kohdistuu johonkin pyhään paikkaan. Sellaisenaan se on siis merkityksellinen tekijälleen. Reliikkien eli pyhäinjäännösten kunnioittaminen on monesti tärkeä osa vaellusta. Hovi käsitteli lyhyesti pyhiinvaellusperinteen pitkää historiaa, ja mainitsi esimerkiksi, että varhaisimmat kristillistä pyhiinvaellusta kuvaavat kirjalliset lähteet palaavat ajassa aina 300-luvulle saakka. Tätäkin ennen vaelluksia on tehty, mutta niistä ei ole säilynyt dokumentointeja. Etenkin ortodoksiseen ja katoliseen kulttuuriin pyhiinvaellukset ovat kuuluneet kristinuskon alkuajoilta alkaen.
Pyhiinvaellusreittejä löytyy lukuisia ympäri maailmaa, mutta niitä on monia myös Suomessa. Yksittäisten teiden sijaan monet eripituisista reiteistä kuuluvat osaksi suurempia reittikokonaisuuksia. Luennolla mainittiin esimerkkinä Rengosta Rymättylään kulkeva Jaakontie, joka kuuluu osaksi Camino de Santiagon pyhiinvaellusreittien verkostoa. Ei liene yllätys, että reiteille on ominaista niiden kulkeminen kirkolta kirkolle, joissa usein pidetään pyhiinvaellusmessu osana järjestettyjä vaelluksia.
Pyhiinvaellus sanana assosioituu monesti tietynlaiseen toimintaan ja toimintaa ajaviin motivaatioihin ja intresseihin. Vaelluksen tekeminen uskonnollisista syistä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Nostaessaan esiin omaa aiempaa tutkimustaan Hovi kertoi erään haastattelemansa henkilön sanoneen, ettei tämä lähtisi vaellukselle pelkästään uskonnollisista syistä; muutakin tarvitaan. Syitä reitin kulkemiseen onkin varmasti yhtä monta kuin kulkijoitakin. Yhteys historiaan ja kulttuuriin, ympäristöihin liittyvät kokemukset, vuorovaikutus muiden vaeltajien kanssa, oman ajan ottaminen ja rauhoittuminen, mietiskely ja uusien näkökulmien löytäminen, liikunta, luontoelämykset ja oikeastaan mikä tahansa muukin on aivan yhtä hyvä syy pyhiinvaellukselle kuin uskonnollisetkin syyt.
Pyhiinvaellusreittejä löytyy myös Turusta. Kuva Tuija Hovin esityksestä.
Yleisöä kiinnosti pyhimysten ja pyhän määritelmät. Samalla tavoin kuin uskonnollisuus ja henkisyys ovat muuttuneet, on myös pyhä käsitettävissä aiempaa laajemmin. Nykypäivän pyhiinvaelluksen ei tarvitse liittyä uskonnolliseen pyhään, vaan pyhyyden kokemus voi löytyä vaikkapa luonnon läheisyydestä tai siitä, että ymmärtää itsestään jotakin uutta. Vaikka tällaisenaan ei välttämättä tarvitsisikaan tehdä eroa pyhiinvaelluksen ja vaelluksen välillä, uskaltaudun silti väittämään, että etuliite kantaa mukanaan jotakin olennaista. Pyhyys vain on katsojan silmässä.
Populaarikulttuuri matkailun inspiraationa
Luennon toisesta osuudesta oli vastuussa Tuomas Hovi, joka käsitteli merkityksellistä matkailua toiselta kannalta: populaarikulttuurin pohjalta tapahtuvana matkailuna. Kolmeen pääosioon jaetun esityksen aikana tarkasteltiin kirjallisuuden, elokuvien ja televisiosarjojen ja lopulta julkisuuden henkilöiden innoittamaa matkailua. Populaarikulttuurin toimiessa sekä lähteenä että kohteena korostuu toisenlainen merkityksellisyys matkailijalle: yhteys populaarikulttuurin tuotteeseen ja sen maailmaan – ja elämys.
Matkustaminen populaarikulttuurista tuttuun paikkaan luo kuvan yhteydestä. Yhteys voi syntyä tarinaan ja tapahtumiin, henkilöihin tai kokonaiseen maailmaan. Kirjoista ja elokuvista tai televisiosarjoista tutut paikat saattavat oikeastikin tuntua tutuilta, melkein kuin todellisessa paikassa oleminen mahdollistaisi pääsyn sisälle fiktioon. Kuviteltu todellisuus onkin tällaisessa matkailussa olennaista, monin tavoin.
Kirjoissa kuvatut tapahtumapaikat ja -ympäristöt ovat usein haastavia vierailtavia, etenkin, jos kuva niistä rakentuu täysin todellisuudesta irrallisena. Joko niitä ei ole laisinkaan olemassa tai todellisuus ja fiktio ovat sekoittuneet niin, että todellinen paikka ei mitenkään voi täyttää odotuksia. Luennolla kuitenkin tehtiin eräänlainen jako kirjallisuuden innoittaman merkityksellisen matkailun suhteen. Vierailtavissa ovat sellaisenaan todelliset tapahtumapaikat, kuten Vares-kirjoista tutut Turussa sijaitsevat paikat tai paikat, joissa kirjailija on asunut tai työskennellyt. Tämän lisäksi on todellisia paikkoja, joita on hieman muuteltu fiktiossa, kuten monet historialliset kohteet, ja fiktiivisiä paikkoja, joihin on sisällytetty todellisuutta.
Todellisuuden ja keksityn suhde näkyy korostetusti elokuvien ja televisiosarjojenkin kohdalla. Matkailu kohdistuu paikkoihin, joissa elokuva tai sarja on kuvattu tai joissa niiden oletetaan kuvatun. Mielenkiintoista on, kuinka fiktiivisinkin paikka muuttuu tietyssä mielessä todelliseksi, kun se kuvataan: fantasiamaailman tapahtumat saavat taustakseen jonkin oikeassa maailmassa oikeasti sijaitsevan ympäristön. Taru Sormusten Herrasta -elokuvat ovat tästä hyvä esimerkki, ja luennolla mainittiinkin Uuden-Seelannin hyötyneen turismimarkkinoinnissa merkittävästi maineestaan Keski-Maana.
Populaarikulttuurista tutuissa matkailukohteissa voi vierailla monista syistä. Kuva Tuomas Hovin esityksestä.
Siinä missä kirjallisuuden ja elokuvien tai televisiosarjojen inspiroima matkailu useimmiten kytkeytyy tiiviisti yhteen fiktion kanssa, on tunnettuihin henkilöihin kiinnittynyt matkailu hivenen erilaista. Vaikka mielikuva ja käsitys vaikkapa tunnetusta näyttelijästä tai muusikosta saattaakin olla sekoitus totta ja tarua, on kyseessä kuitenkin todellinen henkilö. Haudat, asuin- ja kuolinpaikat ja muut todellisiin henkilöihin liittyvät paikat ovat, no, todellisempia. Miellän itse tällaisen matkailun selvimmin pyhiinvaelluksen kaltaiseksi, kunnioittavaksi, aidosti merkitykselliseksi. Ja todennäköisemmin tarkoitukselliseksi.
Fiktio, on se millaista hyvänsä, saattaa myös suoraan vaikuttaa todellisuuteen. Paikka, jota ei oikeasti ole olemassa, voikin populaarikulttuurin ja siitä seuraavan suosion myötä muuttua todelliseksi. Sherlock Holmes -teoksille merkittävä osoite, 221B Baker Street, on esimerkki tästä, vaikka onkin edelleen vain tavallaan olemassa.
Ei ole välttämätöntä, että kohteisiin matkustetaan nimenomaan populaarikulttuurin innoittamana ja tarkoituksella vierailemaan merkittävillä paikoilla. Sen ohella on luonnollisesti myös täysin mahdollista, että kohteisiin päätyy ohimennen; ei, koska lähde tai kohde olisi välttämättä itselle merkityksellinen, vaan koska tietää sen merkityksellisyydestä yleensä.
Populaarikulttuurin inspiroima matkailu saattaa kuitenkin olla haitallistakin kohteelleen. Matkailukohteen parantaminen tai hyvän jättäminen kohteeseen ei välttämättä niinkään toteudu, jos tavoitteena on vain vaikkapa itsensä kuvaaminen ”tutussa” ympäristössä. Luennolla mainittiin esimerkkinä Game of Thrones -sarjan myötä lähes haitallisiin mittoihin kasvanut liikaturismi, joka on tuonut mukanaan erinäisiä ongelmia Dubrovnikiin. Tämän ohella oikean historian ja kulttuurin unohtuminen fiktion varjoihin voi hyvinkin olla uhka.
Luentosarjan luennot striimataan Turun kaupunginkirjaston Facebookiin, missä ne myös säilyvät katsottavissa kaksi viikkoa kunkin luennon jälkeen.
Juhlavuoden luentosarjan kolmanneksi viimeinen luentokerta ajoittui pyhäinpäivää edeltävälle torstaille. Aiheena oli kuoleman ja sairauden kulttuuri, joten ajankohta ja aihe tuntuvat osaltaan sopivan yhteen. Sattumaako? Tuskin. Sattumaa sen sijaan ilmeisesti oli puhujien pukeutuminen mustaan toistensa asuvalinnoista tietämättä.
Folkloristiikan väitöskirjatutkija Iida Räty ja uskontotieteen väitöskirjatutkija Enni Salo kertoivat hieman yli parikymmenpäiselle yleisölle, kuinka kulttuurintutkija voi lähestyä aiheita, joita harva haluaa vapaaehtoisesti ajatella. Sekä kuolema että sairaus ovat henkilökohtaisia aiheita; ensin mainittu on jopa eräänlainen tabu tänä päivänä. Molemmat koskettavat jokaista jossakin vaiheessa, kuolema väistämättä, mutta enemmistön arjessa kummastakin on pitkälti etäännytty. Pieniä sairastumisia lukuun ottamatta sairaudet on suljettu sairaaloihin, kuolema vanhainkoteihin ja hautaustoimistoihin. Media puolestaan on täynnä kauhukuvia kummastakin, mutta jälleen useimmiten etäännytettynä, henkilökohtaisista siteistä irrallisena.
Iida Räty ja Enni Salo puhuivat 2.11. kuoleman ja sairauden tutkimisesta.
Sairauden kulttuuri ja sairauskerronnan moniäänisyys
Niin terveyden kuin sairaudenkin kokemukset ovat yksilöllisiä, kuten ovat myös tavat sanallistaa näitä kokemuksia. Luennon ensimmäisestä osuudesta vastasi Iida Räty, joka käsitteli puheenvuoronsa ajan sairautta ja sen kerronnallistamista. Tutkimuksellisena kiinnekohtana toimi hänen oma, sepelvaltimotaudin kokemuslähtöistä sairauskerrontaa käsittelevä väitöskirjatutkimuksensa.
Tavat, joilla sairaus yleensä näkyy kulttuurissa, vaikuttavat luonnollisesti sairauskerrontaan. Räty nosti esiin sairauden kolmitasoisuuden: sosiaalinen ja kulttuurinen sairaus, (bio)lääketieteellinen tauti ja yksilön itsensä kokema sairaus tai vaiva. Huolimatta siitä, onko omakohtaista tai läheistä kokemusta jostakin sairaudesta, pelkkä sen nimen mainitseminen nostaa esiin mielikuvia ja käsityksiä, tunteita, oletuksia ja ajatuksia, jotka yhdessä muodostavat sosiaalisen ja kulttuurisen sairauden. Sairauden arvolataukset, stereotypiat ja stigmat sekä käsitykset sen painolastista näkyvät sekä sairauskerronnassa että julkisessa keskustelussa. Koska tällaiset stereotyyppiset käsitykset sairauksista muodostuvat esimerkiksi median perusteella, on sairauden ja etenkin sen alkuvaiheiden kerronnan kuuleminen tärkeää.
Edellä käsitellyn sosiaalisen ja kulttuurisen sairauden ohella sairaus muodostuu ihmisestä irrallisina paketteina, kuten oireina, viitearvoina, hoitomenetelminä ja kehitysennusteina, jotka kuvaavat epätoivottua epätasapainon tilaa, sairautta. (Bio)lääketieteellinen tauti muodostaakin kerronnassa sen instituutionaalisen tason. Yksilön itsensä kokema sairaus tai vaiva puolestaan on kokemusperäinen tunne siitä, kuinka sairaus on omassa kehossa. Se myös kuuluu kerronnassa monin tavoin. Yksilön henkilökohtainen kokemus tilastaan voi olla ristiriidassa kahden edellisen kanssa, mistä Räty mainitsi esimerkkinä trendisairaudet. Ristiriitaisuus ja yksilön oman kokemuksen odotustenvastaisuus näyttäytyvät haastepisteinä sairauskerronnassa ja laajemminkin sairauden kulttuurissa.
Kokemuksellisella sairauskerronnalla on tärkeä rooli. Kuva Iida Rädyn esityksestä.
Sairaus on ihmiselämän keskeyttävä voima. Sen sanallistamisella pyritään kuromaan rikkimennyttä elämää takaisin yhteen, järkeistämään ja käsittelemään tapahtunutta. Sairauskertomus selittää sairautta niin yksilölle itselleen kuin muillekin. Viitatessaan omaan tutkimukseensa Räty nosti esille sairauskerronnan monikerroksisuuden ja -äänisyyden. Kuten kertomuksille yleensäkin on tyypillistä, myös sairauskerronnan tavat vaihtelevat tilanteen ja yleisön mukaan.
Sairauskerronnassa kuuluu henkilökohtainen, sairautta ja sen aiheuttamia tunteita kuvaava ääni. Henkilökohtainen kerronta on esillä etenkin ennen sairauden diagnoosia, keskellä epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, ennen kokemusten kiinnittymistä johonkin niitä selittävään. Sairauskerronnan alku onkin usein kaaoskerrontaa. Henkilökohtaisen äänen ohella kerronnasta erottuu kahdenlaisia mallikertomuksia, joista ensimmäinen muodostuu vertaistasolla ja pitää sisällään esimerkiksi sairauden kulttuurisia selitysmalleja. Instituutionaalinen mallikertomus taas rakentuu lääketieteellisen määrittelyn pohjalta ja legitimoi muun kerronnan ja kokemukset. Kerronnantasot sekoittuvat, ovat ristikkäisiä, päällekkäisiä ja limittäisiä, ja näin yksilön omakohtainenkin kertomus mukailee osin sisällöltään ja rakenteeltaan kulttuurisia tai sosiaalisia mallitarinoita.
Sairaus ja sen sanallistaminen eivät siis missään nimessä ole staattisia tai irrallisia, vaan aina suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Tämä näkyy myös lääkintäkulttuurien ja –järjestelmien yhteydessä: sairastuessaan ihminen tekee päätöksiä sen suhteen, mistä ja minkälaista apua etsii. Se, etsitäänkö apua virallisen lääketieteen, kansanlääkinnän vai vaihtoehtolääkinnän piiristä, on usein riippuvaista ympäröivästä kulttuurista. Länsimaisen, ”virallisen” lääketieteen sekoittuminen vaihtoehtoiseen ”uskomuslääkintään”, kuten aromaterapiaan, homeopatiaan tai energiahoitoihin, on kuitenkin täysin mahdollista – ja tarjoaakin hedelmällistä tarttumapintaa kulttuurien tutkimukselle.
Hauska, koskettava kuolema
Tavat, joilla kuolema on esillä mediassa, antavat siitä usein kuvan jonakin dramaattisena ja brutaalina. Spektaakkelimaisen kuoleman aikakausi onkin täynnä murhia ja väkivaltaa luonnollisen, arkipäiväisen kuoleman sijaan. Tähän liittyen, ja oikeastaan hieman tästä poiketen, Enni Salo käsitteli oman luento-osuutensa aikana fiktiivisiä kuolemankuvauksia, joissa kuolemaan liittyy huumoria tai yliluonnollista lumoutumista.
Tilannekomedioissa kuolemaan liittyvä huumori muodostuu usein sosiaalisten odotusten epäonnistuneen täyttämisen tai ylivedetyn rituaalisen toiminnan kautta. Luennolla nostettiin esiin esimerkkitapauksia, joissa muistotilaisuuteen kutsutut päähenkilöt tunnistavat edesmenneen henkilön vasta nähdessään tämän ruumiin (sarjasta How I Met Your Mother) tai päähenkilön järjestäessä kunnon hautajaiset ja muistotilaisuuden kissalleen (sarjasta New Girl). Sivuhuomiona täytyy myöntää, että vaikka ymmärränkin jälkimmäisen huvittavuuden, en itse miellä kyseistä jaksoa tai sen tapahtumia niinkään hulvattomiksi vaan samastuttaviksi. Furguson Michael Jordan Bishop oli hieno kissa.
Huumori helpottaa vaikeiden asioiden, kuten kuoleman, kohtaamista. Kuva Enni Salon esityksestä.
Vaikka huumori on tilannekomedioissa luonnollisesti keskiössä, annetaan kuolemalle ja sen käsittelylle muunlaistakin ruutuaikaa. Useimmiten taustalla vaikuttaa kuitenkin ajatus siitä, että surun keskellä ei olla yksin, vaan kuolema toimii merkityksellisenä, perhe- ja/tai ystävyyssuhteita syventävänä ja lähentävänä tapahtumana. Olennaisena siinä, millä tavoin kuolema milloinkin kuvataan, on edesmenneen henkilöllisyys. Se, onko kyseessä sivuhahmo vai läheinen henkilö tai ystävä vai vastustaja, vaikuttaa huomattavasti tapoihin, joilla kuolemaan suhtaudutaan ja kuinka huumori on läsnä.
Kuolema kirkastaa elämän merkitystä. Tämä näkyy erityisesti lasten animaatioelokuvissa, mutta myös tilannekomedioissa ja on takuuvarmasti laajennettavissa koskemaan ei-fiktiivistäkin kuoleman käsittelyä. Lapsille median esittämät kuvaukset kuolemasta ovat erittäin tärkeitä, sillä niiden perusteella syntyy käsitys kuolemasta. Salon mukaan liminaalisuus, elämän ja kuoleman rajalla kulkeminen, ja edesmenneiden läheisten henkien toimiminen avun ja tuen antajina ovatkin yleisiä lapsille suunnatuissa animaatioissa. Vastaavanlaiset kuvaukset saattavat vähentää kuolemaan liittyvää ahdistusta ja helpottaa kuoleman kohtaamista myös tosielämässä.
Jäin väistämättä pohtimaan fiktiivisen ja ei-fiktiivisen kuoleman sekoittumista. Vaikka Salo ei kyseistä komediasarjaa nostanutkaan esiin luennon aikana, ajankohtaisena esimerkkinä toimii yksi viime vuosikymmenten suosituimmista tilannekomedioista (Friends) ja sen yhden päätähden todellinen kuolema. Todellisen henkilön esittämä hahmo jatkaa elämäänsä, mutta todellinen henkilö itse on poissa.
Luentosarjan luennot striimataan Turun kaupunginkirjaston Facebookiin, missä ne myös säilyvät katsottavissa kaksi viikkoa kunkin luennon jälkeen.
Juhlavuoden luentosarja saavutti puolivälinsä 26. päivä lokakuuta. Poikkeuksellisesti luento järjestettiin Turun kaupunginkirjaston toisessa kerroksessa, tieto-osastolla, jota tekniikasta vastaava kirjaston työntekijä tituleerasi kirjaston uudisosan kirkkosaliksi. Paikkana siis oikein sopiva, sillä neljännen luennon aiheena oli kansanusko ja uushenkisyys.
Luentokerran puhujina toimivat entinen folkloristiikan yliopisto-opettaja ja nykyinen ”eläkevaari” Pasi Enges ja uskontotieteen yliopisto-opettaja Jaana Kouri. Aihe oli jälleen tuonut paikalle paljon yleisöä; luentoa varten paikalle asetellut tuolirivit eivät lopulta riittäneet ja istumapaikkoja pitikin haalia lisää. Onneksi saavuin itse reilusti etuajassa. Puheenvuorot noudattivat tuttua kaavaa siltä osin, että molemmat avasivat yleistajuisesti aiheidensa määritelmiä ja tutkimushistoriaa ennen siirtymistä omiin tutkimusaiheisiinsa.
Kansanuskosta ja uushenkisyydestä kuullakseen tuli nousta uudisrakennuksen ”kirkkosaliin”
Hankala kansanusko
Luennon ensimmäisestä osuudesta, joka käsitteli kansanuskoa ja uskomusperinnettä, oli vastuussa Pasi Enges. Häntä mukaillen kansanusko on ymmärrettävissä ihmisen suhteena yliluonnolliseen ja yliluonnollisiin toimijoihin, kun taas uskomusperinne on väline tämän suhteen välittämiseksi ja kuvaamiseksi.
Kansanuskoa on määritelty vuosikymmenten varrella monin eri tavoin. Sillä on tarkoitettu muinaisuskoa ja vanhaa mytologista maailmankuvaa, virallisen uskonnon kanssa jännitteisessä suhteessa olevaa ja paheksuttavaa pakanallisuutta tai taikauskoa, kristillisten ja ei-kristillisten piirteiden synkretismiä eli toisiinsa sulautumista, korkeauskonnon kansanomaisia muotoja tai elettyä uskontoa, ja arkielämän uskonnollisia tai uskomuksellisia ilmenemismuotoja – muutamia luennollakin annettuja määritelmiä mainitakseni.
Samalla tavoin kuin tavat määritellä kansanuskoa ovat muuttuneet, ovat myös kansanuskoa koskevat tutkimukselliset oletukset ja käsitykset kehittyneet. Kun Martti Haavio perehtyi 1940-luvulla juurta jaksain suomalaisiin kodinhaltioihin, oli kansanusko yleisen käsityksen mukaisesti jotakin maalla tapahtuvaa. 1970-luvulla kansanusko saapui kuitenkin myös kaupunkeihin ja osaksi korkeakoulutettujen elämismaailmaa Leea Virtasen tutkimusten myötä: esimerkiksi telepaattiset kokemukset, ennustaminen, horoskoopit ja spiritismi edustivat niin sanottua nykymagiaa. Enää ei ollut mahdollista ajatella kansanuskon kuuluvan osaksi matalakoulutettua agraarimenneisyyttä. Lauri Hongon ja ”Turun koulukunnan” mukanaan tuoma muutos 1960-luvulla puolestaan siirsi kiinnostuksen perinteen historiasta ja levinneisyydestä sen merkityksiin. Ajallisesti ja paikallisesti rajatun tarkastelun kautta keskiössä olivat perinteen vaikutukset ja tavat, joilla se näkyi ihmisten elämässä ja käyttäytymisessä.
Kansanuskon määritelmä on jatkuvassa liikkeessä.
Riippumatta siitä, kuinka kansanusko kulloinkin käsitetään tai paikannetaan, on kyse pohjimmiltaan uskomusten, normien ja arvojen, tapakulttuurin ja rituaalien sekä näiden taustalla vaikuttavien maailmankuvien muodostamasta vyyhdistä. Käsitteenä kansanusko on tutkijoiden luomus. Uskaltaudun väittämään, että täten se on myös aina osaltaan riittämätön todella kuvaamaan alati muuttuvaa ja laajentuvaa kohdettaan.
Kuten Enges asian ilmaisi, tällaiset käytännön arkea, elämässä pärjäämistä ja hyvää elämää koskevat uskomukselliset piirteet omaksutaan miltei äidinkielen tavoin. Niitä omaksutaan ympäristöstä ja mediasta, kulttuurista ja sosiaalisten suhteiden kautta. Siten ne saattavat olla täysin tiedostamattomia ja sellaisenaan kenties mahdottomia tyhjentävästi sisällyttää yksittäiseen käsitteeseen.
Moniaalta ammentava moninainen uushenkisyys
Luennon toisen osuuden aikana paneuduttiin uushenkisyyteen ja yhteen kyseisen kattokäsitteen osa-alueeseen, (uus)shamanismiin. Jaana Kouri esitteli uushenkisyyden historiaa sivuten 1800–1900-lukujen taitteen esoteerisia suuntauksia ja viipyen sitten 1960-luvun new age -liikkeen vaikutuksissa. Vaikka uushenkisyydellä ei sinällään olekaan yksittäistä historiaa vaan ennemminkin lukuisia yhteen kietoutuvia rihmastoja, näyttäytyy sotien jälkeinen muutosten aika erityisen merkityksellisenä. Kirkollinen uskonto nähtiin jäykkänä, patriarkaattisena ja dogmaattisena ja sille kaivattiin avoimempaa, vapaampaa vaihtoehtoa. Elettiin suurten kertomusten kaatumisen aikaa, jolloin omien henkisten juurien etsiminen koettiin tärkeäksi.
Tähän päivään tultaessa uushenkisten liikkeiden ja suuntausten joukko on runsas. Suuntaukset ammentavat monista eri lähteistä, mutta yhteisenä piirteenä voidaan pitää pyrkimystä yksilön kokemaan henkisyyteen ja yksilölliseen henkiseen kehitykseen. Kaikenkattavan määritelmän sijaan uushenkisyyden yhteydessä nousee usein esille smörgåsbord-viittaus: jokaiselle jotakin. Ylhäältä tulevien oppien, käskyjen ja harjoitteiden sijaan keskiössä on yksilön itsensä kokemus ja henkiset tarpeet. Se, palveleeko henkisiä tarpeita parhaiten meditaatio, energiaparannus, okkultismi, yhteys luontoon tai jokin ihan muu, on kunkin itse päätettävissä.
Pasi Enges ja Jaana Kouri puhuivat kansanuskosta ja uushenkisyydestä.
Uushenkisyydessä yksilön oman kokemuksen merkityksellisyyden rinnalla kulkee usein käsitys kaiken olevaisen yhteydestä ja ykseydestä. Tähän liittyen Kouri avasi puheenvuoronsa aikana myös (uus)shamanismia, jonka harjoittajaksi itsekin kertoi lukeutuvansa. Alkujaan erään siperialaisen heimon sana sha-man yleistyi laajemmin tietynlaisia samankaltaisia uskomuksia, käytänteitä ja tapoja merkitseväksi tutkimukselliseksi käsitteeksi jo 1700-luvulla. Animistisen maailmankatsomuksen mukaan henkien näkeminen ja kokeminen on kelle tahansa mahdollista. Shamaanit ovat tässä kuitenkin eksperttejä, jotka tarkoituksella ovat yhteydessä henkimaailmaan ja toimivat parantajina ja ennustajina.
Luento-osuuden lopuksi nousi esiin autoetnografinen tutkimus ja sisäpiiriläisyys. Kouri myös jakoi omakohtaisia kokemuksiaan uushamanismiin liittyen. Huomio kiinnittyi esimerkiksi tapoihin, joilla vastaaviin vaihtoehtoisiin henkisyydenmuotoihin on suhtauduttu ennen ja nyt, sekä käsityksiin, joita niihin liitetään. Vaikka yleinen käsitys (uus)shamanismista onkin yksinkertainen ja jättää olennaisia piirteitä pois, ei rummutusta enää, välttämättä, tarvitse naamioida kansanmusiikin harjoitteluksi.
Ajatuksia herättelevät aiheet
Sen lisäksi, että yleisöä oli kertynyt paikalle runsaasti, myös puheenvuorojen jälkeinen keskustelu oli poikkeuksellisen kiivasta. Kysymykset, kommentit ja kuulijoiden omakohtaiset kertomukset ja käsitykset venyttivät luentokertaa lähes 15 minuutilla. Aihe selvästi herätti sekä ajatuksia että tunteita, sillä toisten puheenvuorojen keskeyttämisen ja päälle puhumisen lisäksi myös äänenvoimakkuudet pyrkivät nousemaan. Olikin hyvin positiivista ja mielenkiintoista huomata, kuinka uskomukselliset, henkiset ja hengelliset käsitykset näyttäytyvät yhä monipuolistuvampana ja elinvoimaisena joukkona.
Lopuksi lyhyt pohdinta. Vanhojen käsitteiden muuttuessa riittämättömiksi kehitetään tilalle uusi, paremmin tarkoitusta palveleva käsite. Verrattain usein tämä onnistuu uus- tai nyky-etuliitteillä, jotka rakentavat vanhan käsitteen päälle kuitenkin korostaen uutuutta ja ajallista paikkansapitävyyttä: nykykansanusko, nykymagia, uushenkisyys, uusshamanismi. Uutuus ja nykyisyys on lopulta kuitenkin suhteellista ja aikasidonnaista. Kouria mukaillen on mahdollista, ja mielestäni tärkeääkin, esittää kysymys: mikä oikeastaan on uutta?
Poikkeuksellisesti kyseistä luentokertaa ei striimattu eikä se siten ole myöskään katsottavissa jälkeenpäin.
Oppiaineiden 60. juhlavuoden kunniaksi järjestettävän Studia Generalia -luentosarjan kolmannen luennon aiheena oli omaelämäkerrallinen käänne kulttuurien tutkimuksessa. Aihetta käsiteltiin sekä muistitietotutkimuksen että autoetnografian näkökulmista. Uskaltaudun väittämään, että toisistaan poikkeavista lähestymistavoista huolimatta kumpainenkin näistä nojaa pohjimmiltaan kokemuksellisuuteen.
Perustelen väitteen lyhyesti. Muisti ja muistaminen kiinnittyvät merkityksellisiin tapahtumiin, esineisiin ja henkilöihin, joita tulkitaan, kerrotaan ja uudelleeneletään nykyhetkestä käsin. Toisia kulttuureja ja ihmisryhmiä voi puolestaan tutkia ulkopuolelta käsin, mutta hedelmällisempää on, jos mahdollista, astua itse niihin sisälle; kokea ja elää tutkittavien tavoin. Kokemuksellisuus sekä jättää jäljen että toimii avaimena itselle vieraiden maailmojen ymmärtämisessä.
Anne Heimo ja Minna Opas puhuivat 19.10. kulttuurien tutkimuksen omaelämäkerrallisuudesta.
Muuttuva yhteys menneeseen
Luentokerran puhujina toimivat folkloristiikan professori Anne Heimo ja uskontotieteen professori Minna Opas. Kuten aiemmillakin luennoilla, molemmat aloittivat oman osuuteensa tiivistelmällä teoriasta ja tutkimushistoriasta, joiden myötä syntyy käsitys nykytutkimukseen vaikuttaneista tekijöistä. Kumpainenkin esitteli myös omia tutkimusaiheitaan.
Heimo aloitti taustoituksensa nostamalla esille folkloren klassisen määritelmän, jonka moni aiheesta jotakin tietävä varmasti tuntee, mutta joka on kuitenkin muuttunut merkittävästi. Anonyymisyys, suullinen välittyvyys, muistinvaraisuus, yhteisöllisyys ja kaavamaisuus ovat kaikki määritteinä laajentuneet ja niiden ehdottomuus kyseenalaistunut. Samoin myös käsitys siitä, että kansanperinne olisi populaarikulttuurista tai kaupallisesta massamediasta irrallista, on jäänyt menneisyyteen.
Lentävästi ilmaistuna vuorovaikutus kansan ja median välillä on hyväksytty, ja se ymmärretään nykyisin olennaiseksi osaksi tutkimusta. Vastaavasti myös vuorovaikutus suullisen ja kirjallisen välillä on tunnustettu osa tutkimuskenttää sen sijaan, että suullinen nähtäisiin ehdottoman ensiarvoisena ja kirjallisesta täysin erillisenä.
Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa sosiaalisen median tutkiminen. Heimo sivusi omaan tutkimukseensa liittyviä Facebookissa julkaistuja postauksia, joissa julkaisijoiden oma menneisyys ja muisti ovat kiinnittyneet esineisiin tai toimintatapoihin. Suvussa jälkipolville siirtynyt sokerikko muistuttaa omistajaansa sisällissodasta ja sen sukua koskeneista tapahtumista, kun taas tapa ripustaa pyykit narulle kuivumaan muistuttaa kauas muuttanutta tytärtä äidistään ja juuristaan. Molemmissa tapauksissa kyse on kokemuksellisuudesta, joka esineeseen tai toimintaan liitettynä muodostaa yhteyden menneisyyteen. Kerrottuna, sosiaalisessa mediassa jaettuna, syntyy näin palanen omaelämäkerrallista tarinaa.
Ylös, ulos ja lenkille – tai ylös nojatuolista ja ulos maailmaan
Omaelämäkerralliset aineistot, kuten päiväkirjat, kirjeet tai teemakirjoitukset, ovat merkittävä osa sekä yksityistä että yhteistä muistia. Maamme muistitieto- ja omaelämäkerralliset aineistot ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen laajat. Mielestäni on erityisen mielenkiintoista, kuinka yksittäinenkin elämä pitää sisällään lukuisia tarinoita, joista osaa ei välttämättä milloinkaan kerrota – ainakaan muille kuin itselle. Aiemmat tutkimukset, muiden kirjoitukset ja arkistojen sadat hyllymetrit pitävät toki sisällään vaikka mitä, mutta eivät silti kykene täysin kertomaan millaista se kaikki oikeastaan oli ja on.
Tähän paneutui luennon toinen osuus. Minna Opas käsitteli puheenvuoronsa aikana etnografisen tutkimuksen kehittymistä autoetnografiseksi. 1800-luvun loppupuolella harjoitetulle ”nojatuoliantropologialle” oli tyypillistä perustaa uusi tutkimus muiden aiheesta kirjoitettujen tekstien päälle. Vieraiden kulttuurien tutkimusta tehtiin siis kotoa käsin käyttäen apuna vaikkapa lähetyssaarnaajien tai kauppiaiden matkoillaan tekemiä havaintoja. Toisin sanoen, tutkija toimi enemmänkin kohteestaan irrallisena, johtopäätöksiin ja sekundäärilähteisiin nojaavana tulkkina.
Tähän suhteutettuna tuntuu osin kummalliselta, että representaation kriisi ajoittui vasta 1970–80-luvuille. Etnografisen tutkimuksen kyseenalaistaminen ja sen pohtiminen, voiko toisia kulttuureja oikeasti kuvata totuudenmukaisesti, sopisi mielestäni paremmin nojatuolitutkimuksen aikaan, aikaan ennen osallistuvan havainnoinnin lisääntymistä ja refleksiivisyyden vaatimusta. Tietynlainen tutkijan ulkopuolisuus ja irrallisuus tutkittavistaan toki päti yhä näiden jälkeenkin, mutta etenkin 1800–1900-lukujen taitteessa vaikuttaisi olevan miltei mahdotonta kuvata, saati ymmärtää tutkimuskohdetta, jota ei välttämättä milloinkaan todella kohtaa. Kysymykset vallasta ja tiedon luonteesta eivät tosin tähän päiväänkään tullessa ole kadonneet mihinkään.
Yleisö halusi tietää lisää muun muassa sisäpiiriläisyydestä ja väärinymmärrysten mahdollisuudesta.
Siirryttäessä refleksiivisestä tutkimuksesta autoetnografiseen tutkimukseen on yhä enenevissä määrin pidettävä mielessä tutkimuksen tavoite. Kun tutkija itse kokemuksineen ja ajatuksineen onkin enemmän läsnä riveillä sekä niiden väleissä, ei ehkä enää riitäkään vain omien lähtökohtien esille tuominen. Tutkimuksen sanallistamisen tapojen on muututtava sen tekemisen mukana. Kuten Opas asian ilmaisi, olennaista on, että tutkijan läsnäolo toteutuu tutkimusta palvellen.
Osuutensa lopuksi Opas havainnollisti autoetnografisen tutkimuksen merkitystä omakohtaisella esimerkillä. Millaista on elää elämismaailmassa, jossa omasta ihmisyydestään loitontuminen on täysin todellinen uhka? Omastamme poikkeavista ihmisyyskäsityksistä on, totta kai, löydettävissä tietoa. Eri asia on kuitenkin itse kokea se, millä tavoin toisenlaiset ihmisyyskäsitykset konkreettisesti näkyvät osana arkea. Vieraan kulttuurin uskomuksiin, tapoihin ja maailmankuvaan on mahdollista tutustua etukäteen, mutta vasta teorian ja kokemuksen kohdatessa on mahdollista ymmärtää. Tällöin teoria saa kontekstinsa, ja uuden tiedon valossa aiempikin tieto näyttäytyy uudessa valossa.
Luentosarjan luennot striimataan Turun kaupunginkirjaston Facebookiin, missä ne myös säilyvät katsottavissa kaksi viikkoa kunkin luennon jälkeen.
Folkloristiikan ja uskontotieteen 60. juhlavuoden kunniaksi järjestettävän luentosarjan toiselle luennolle saapuessani en aluksi ollut uskoa silmiäni: viime kertaan verrattuna paikalla oli vain murto-osa yleisöstä. Tarkistettuani kellon ja todettuani, että kyllä, oikeassa paikassa ollaan ja vielä oikeaan aikaankin, istuuduin alas ja valmistauduin kuuntelemaan. Kenties luentokerran teema, kansallisuuden representaatiot, ei täysin ole auennut suurelle yleisölle, sillä oletin aiheen vetävän puoleensa enemmänkin kiinnostusta. Kysehän on tiivistettynä ja hieman mutkia suoraksi vetäen siitä, mikä tekee meistä meidät ja millä tavoin.
Yksinkertaisimmillaan representaatio on ymmärrettävissä esitykseksi tai kuvaukseksi. Se on usein mielikuva, jonka kohteena on jokin ulkopuoliseen todellisuuteen kuuluva asia. Se voi olla esimerkiksi käsitys siitä, mikä yhdistää suomalaisia. Tällöin yhdistävät tekijät muodostavat tietynlaisen kuvan, kansallisuuden representaation. Puhujina toimivat kulttuurien tutkimuksen yliopisto-opettaja Jere Kyyrö ja alun perin kulttuuriantropologiasta väitellyt Aila Mustamo. Hieman eri lähtökohdistaan huolimatta puhujat onnistuivat löytämään yhteistä kosketuspintaa aiheeseen. Yleisökin innostui kysymään ja kommentoimaan lopun keskusteluosion aikana, joten alun yllätyksestäni huolimatta aihe herätti keskustelua.
Jere Kyyrö ja Aila Mustamo puhuivat 12.10. kansallisuuden representaatioista.
Itsestään selvää, mutta merkityksellistä
Parhaillaan tutkimusvapaalla oleva Kyyrö aloitti luennon esittelemällä kansalaisuskontoa ja sen tutkimushistoriaa sekä suhteuttamalla käsiteltyä Suomen mittakaavaan. Hänen mukaansa kansalaisuskontoa on lähestytty eri tavoin eri aikoina, mutta lopulta kyse on kansakunnasta ja sille annetuista merkityksistä. Pohjimmiltaan mutkattomalta vaikuttava mutta silti monitahoinen käsite aukesi itselleni luennon aikana seuraavasti: kyseessä ovat ne kulttuuriset ja historialliset tekijät, jotka koetaan merkitykselliseksi tietyn kansakunnan muotoutumisessa ja ovat siten saaneet lähes mytologiset mittasuhteet tuon kansakunnan mielessä. Nämä tekijät konkretisoituvat etenkin kansallisten juhlapyhien yhteydessä, mutta näkyvät myös arjessa.
Vaikka olenkin törmännyt käsitteeseen kansalaisuskonto aiemmin, on laajempi tutustuminen sen kyseenomaiseen merkitykseen jäänyt vähemmälle. Tästä syystä luennon aikana koinkin jälleen tarpeelliseksi turvautua aiemmin hyväksi havaittuun keinoon sisäistää kokonaan uusia asioita tai vain uusia näkökulmia: suhteutin saamani tiedon aiempaan tietoon. Itselleni kansanusko on läheisempi käsite, joten se toimi eräänlaisena vertailukohteena kansalaisuskonnolle. Siinä missä kansanusko yleensä mielletään kansanomaisen maailmankuvan uskonnolliseksi ulottuvuudeksi ja näkyy vaikkapa uskomuksina ja selitysmalleina, kansalaisuskonto puolestaan tuntuu konkreettisemmalta. Syy tähän saattaa toki löytyä luennon alkuosan aikana esitetyistä esimerkeistä, kuten erilaisista tavoista osallistua itsenäisyyspäivän juhlintaan. Mieleen painui myös kansankirkollisuus, se, kuinka kirkkoon kuuluminen on yhä tärkeää, vaikka tällainen uskonnollisuus ei muuten elämässä näkyisikään. Instituutionaalisen uskonnon kytköstä ja vuorovaikutusta niin kansanuskoon kuin ilmeisesti kansalaisuskontoonkaan ei siis voi jättää huomiotta.
Kansalaisuskonto toimii yhtäällä yhdistävänä mutta toisaalla myös erottavana tekijänä. Se yhdistää samaan kansakuntaan kuuluvia antamalla heille yhteisen historian, merkitykselliset symbolit, kielen ja tietyssä mielessä identiteetinkin. Mutta näin tehdessään se myös väistämättä erottaa meidät muista, sillä kyseessä on meidän historiamme, jossa muut ovat muita, meidän merkitykselliset symbolimme, meidän kielemme ja meidän identiteettimme tiettynä kansana. Mielenkiintoista onkin, millä tavoin kansalaisuskonto näkyy nykyisen kaltaisessa maailmassa, jossa valtioiden rajat tuntuvat yhä enenevissä määrin olevan vain maantieteellisiä eivätkä välttämättä niinkään henkisiä. Kenties tässä kohdin astuukin esiin Kyyrön mainitsema banaali nationalismi, jonka myötä me ja muut pysyvät riittävän erillään lähes huomaamattomasti.
Musiikki kansallisena representaationa
Luennon toisesta osuudesta oli vastuussa kulttuurisesta musiikintutkimuksesta kiinnostunut Aila Mustamo. Myös Mustamo aloitti teoreettisemmalla osiolla paneutumalla lyhyesti kansakunnan ja nationalismin määritelmiin. Tiivistävä selitys muuntuville, laajentuneille ja ajoittain mielivaltaisiltakin tuntuville määritelmille ja niiden vaikutuksille löytyi kuviteltujen yhteisöjen avulla. Kansakunta kuviteltuna yhteisönä on täysin todellinen, mutta enemmän symboliseen yhteenkuuluvuuteen ja samankaltaisuuteen perustuvana kuin vaikkapa kyläyhteisö. Jälkimmäisen yhteisöllisyys ja tuttuus on hyvinkin konkreettista. Jokaista suomalaista ei ole mahdollista tavata, kaikkiin suomalaisuuden ilmenemistapoihin ei ole mahdollista tutustua eikä ehdotonta yksimielisyyttä menneisyyden suhteen ole mahdollista tavoittaa, mutta yhtä kaikki kansakunta ja koettu, kuviteltu, yhteisöllisyys ovat olemassa.
Omista lähtökohdistani käsin luennon toisen osuuden kiinnostavinta antia oli (metalli)musiikin roolin pohtiminen osana kansallista representaatiota. Aiheeseen edettiin lopulta kansallisromantiikan kautta, jonka myötä kansallisen identiteetin vahvistaminen, ylläpitäminen ja välittyminen musiikin keinoin nousivat etualalle. Musiikki sekä välittää että rakentaa tietynlaista kansakunnan kuvausta, joko tarkoituksella tai ”itsestään”. Sen pohtiminen, onko näin välittyvä kuvaus totuudellinen, ei tässä kohdin ole oleellista. Mielenkiintoista, kyllä, mutta ei juuri nyt oleellista. Olennaisempana pidän sitä, kuten Mustamokin huomautti, että representaatiolla on valta lähes ohittaa todellisuus. Vaikka Mustamon esimerkki käsittelikin kansakunnan menneisyyden, kansanperinteen ja populaarikulttuurin sekoittumista metallisanoituksissa, sama pätee laajemminkin. Kuvaukset ja mielikuvat rakentuvat toistensa päälle, jolloin rajat niiden välillä hämärtyvät suhteellisen helposti.
Kansakuntia, representaatioita ja mielikuvia. Kuva Aila Mustamon esityksestä
Ajatuksia herättävänä pohdintana Mustamo nosti esiin kysymyksen siitä, kuinka kansakuntaa voidaan kuvata musiikin keinoin. Tietynlaisten äänimaisemien yhdistäminen tiettyyn valtioon tai kansakuntaanhan perustuu pitkälti representaatiolle, kun taas lyriikoiden ja niissä kuvattujen viittaussuhteiden tunnistaminen perustuu kulttuuriselle kontekstille. Etenkin tietynlaisissa metallisanoituksissa ja niiden välittämissä kuvauksissa suositaan usein mytologiaa ja kansanperinteen teemoja, jotka avautuvat ne tunnistaville ja/tai jakaville eri tavoin kuin niille, jotka eivät niitä huomaa. Oman kansakunnan menneisyyden hyödyntäminen tällä tavoin, ajoittain kansallisromanttisessakin mielessä, tuo tuon menneisyyden myös muiden kuultavaksi. Miltä Suomi ja suomalaisuus kuulostavat?
Loppukevennyksenä nostan esille erään huomion. Luennon teoriapainotteiset osuudet pätevät luonnollisesti kansaan kuin kansaan, minkä lisäksi luentokerran aihe yleisesti on täysin sovellettavissa; paikallistuminen johonkin tiettyyn valtioon tai kansakuntaan on vain käsitellyistä esimerkeistä riippuvaista. Tekstissäni olen jättänyt tarkentavan nimeämisen melko vähäiseksi, mutta tarkentaessani nimeän aina suomalaisuuden. Tässä ei sinällään ole mitään kummallista tai yllättävää ja luultavasti ilman nimeämistäkin teksti esimerkkeineen paikallistuisi samoin. Silti, mieleeni muistuu jälleen yllä mainitsemani banaali nationalismi ja tavat, joilla meille lähes huomaamatta muistutetaan, keitä me olemme.
Luentosarjan luennot striimataan Turun kaupunginkirjaston Facebookiin, missä ne myös säilyvät katsottavissa kaksi viikkoa kunkin luennon jälkeen.
Folkloristiikan ja uskontotieteen juhlavuoden kunniaksi järjestettävä, Turun Kaupunginkirjaston kanssa yhteistyössä toteutettava Studia Generalia -luentosarja alkoi torstaina 5.10. Oppiaineiden perustamisesta on huikeat 60 vuotta! Loka–marraskuun ajan jatkuva luentosarja antaa eräänlaista yleiskuvaa kyseisten alojen tutkimuskohteista ja esittelee ajankohtaista tutkimusta. Vaikka oppiaineet ovatkin alkutaipaleensa jälkeen eriytyneet toisistaan, on niiden välinen yhteistyö jatkunut tiiviinä. Tästä kertoo muun ohella sekin, että luentosarja on yhteinen ja luennoitsijat edustavat niin entistä kuin nykyistäkin folkloristiikan ja uskontotieteen henkilö- ja tutkijakuntaa. Allekirjoittaneen tarkoituksena on seurata kutakin sarjan luentoa ja raportoida niiden keskeisestä annista ja heränneistä ajatuksista.
Sarjan ensimmäisen luennon aiheena oli yliluonnolliset kokemukset ja niiden tutkiminen. Sanan yliluonnollinen ongelmallisuudesta huolimatta se on myös tutuin eikä juuri vaadi selittelyjä. Tällaisille kokemuksille on melko usein tyypillistä, joskaan ei välttämätöntä, että jokin tavallinen tai tavallisesta poikkeava tapahtuma saa merkityksen vasta jälkeenpäin, suhteessa johonkin muuhun tapahtumaan. Näin esimerkiksi öinen uni saattaa muuttua enneuneksi tai ikkunaan lentänyt lintu kuolemanenteeksi. Laaja kirjo pitää sisällään enkelikokemuksia, kohtaamisia edesmenneiden lähimmäisten kanssa, kuolemanrajakokemuksia ja henkiolentoja – ja valtavat määrät kaikenlaista muuta.
Satumaarit Myllyniemi ja Tiina Mahlamäki luennoivat yliluonnollisista kokemuksista
Vaiettua, mutta merkityksellistä
Luennon aiheeseen johdattelevan puheenvuoron tarjosi dosentti ja uskontotieteen yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki, kun taas folkloristiikan väitöskirjatutkija Satumaarit Myllyniemi esitteli omaa aiheeseen liittyvää tutkimustaan. Yliluonnollinen ei suinkaan ole uusi tutkimuskohde, vaan aihe on kiinnostanut jo vuosikymmenten, jopa vuosisatojen, ajan. Lähestymistapa tosin on kokenut muutoksen. Siinä missä parapsykologisen tutkimuksen alkuvuosina pyrittiin todentamaan ja toisintamaan muun muassa ilman aisteja tapahtuvan havaitsemisen, kuten selvänäköisyyden tai ajatuksensiirron, kaltaisia poikkeavia kykyjä, on akateeminen kiinnostus aiheeseen sittemmin siirtynyt juuri yliluonnollisten kokemusten ja kertomusten tutkimiseen. Tutkimus vaatii jonkin jäljen, vaikkapa kuvan tai äänitallenteen, eikä tällaisia kovinkaan usein ole saatavilla, kun kyse on yliluonnollisesta. Sen sijaan saatavilla on kokemuskerrontaa.
Yliluonnolliset kokemukset ovat hyvin yleisiä ja sitäkin moninaisempia, mutta silti niistä edelleen vaietaan mieluummin kuin puhutaan. Syy löytynee etenkin länsimaiselle kulttuurille ominaisesta maailmankuvasta, jonka mukaan kaikelle löytyy – usein tieteellinen, mutta aina kuitenkin looginen – selitys. Tieteellisen selityksen puuttuessa yliluonnolliselle kokemukselle on pyritty etsimään muunlainen järkeenkäypä syy: kokijan kyseenalainen tietoisuudentila kuten päihtyneisyys, väsymys, voimakas stressitila, mielenterveydelliset ongelmat, tilanteen väärä tulkinta. Vastaavaa ajattelutapaa on nimitetty epäuskon traditioksi ja käy täysin järkeen, että kokijan mielentilan arviointi epäsuotuisasti tai kokemuksen automaattinen tulkinta sepitetyksi tai muutoin höperöksi ei luo mieluisaa ympäristöä oman yliluonnollisen kokemuksen jakamiselle.
Kaikille avointa luentoa oli saapunut seuraamaan useampikymmenpäinen joukko, joista miltei puolet nostivat kätensä Mahlamäen kysyessä, kuinka monella on omakohtaisia yliluonnollisia kokemuksia. Tämä sopii yhteen arvion kanssa, jonka mukaan 20–40 prosenttia suomalaisista jossakin vaiheessa elämäänsä kokevat jotakin yliluonnollista. Osa paikallaolijoista innostui jopa jakamaan kokemuksiaan luentojen jälkeisen vilkkaan keskustelun aikana. Aiheen ympärillä pitkään viipynyt hiljaisuus ja häpeäleima ovat siis kenties rakoilemassa. Loppujen lopuksihan stigma hälvenee vain avoimesti puhumalla: nostamalla esiin menneisyyden ja nykyisyyden vaietut kokemukset, jakamalla lähipiirin kesken kerrotut ”jännät jutut” myös muille. Selittämättömät kokemukset saattavat jäädä pitkiksikin ajoiksi vaivaamaan tai ne saattavat muuttaa kokijansa koko maailmankuvan. Vaikka syyt ovat ymmärrettäviä, tuntuu hieman kummalliselta, että merkityksellisistä ja jäljenjättäneistä tapahtumista ei välttämättä kerrota kuin harvoille valituille, jos heillekään.
Kun aika on kypsä
Yliluonnolliset kokemukset ja niistä puhuminen kuuluvat toisaalta sellaisiin aiheisiin, joille usein mielletään aikansa ja paikkansa. Vastaavat kokemukset ja tulkinnat korostuvat etenkin sodan ja kriisien aikana, mikä tekee aiheesta helposti entistä aremman ja latautuneen. Läheisten kuolemaa koskevien kuolemanenteiden ja muunlaisten kuolemankuvien runsas läsnäolo sodanajan yliluonnollisissa kokemuksissa ei ole yllättävää. Kunnioituksesta tai muistojen raskaudesta johtuen niitä ei välttämättä kyetä kohtaamaan ennen kuin aikaa on kulunut riittävästi. Tähän ajalliseen riippuvuuteen paneutui luennon toinen osuus.
Myllyniemi esitteli omaa väitöskirjatutkimustaan, jonka aiheena ovat toisen maailmansodan yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset niin sota- kuin kotirintamallakin sekä evakkoteillä. Aavistukset ja enteet, näyt ja eläinten kummallinen käytös ovat esimerkkejä yliluonnollisista kokemuksista, jotka toivat kokijoilleen turvaa ja lohtua tai toimivat varoituksina. Merkityksellisyydestä kertoo, etteivät Myllyniemen aineiston kertomukset rajoitu vain sota-aikaan, vaan kokemukset mietityttävät ja tulkinnallistuvat jopa vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.
Niistä myös uskalletaan kertoa ehkä ensimmäistä kertaa ulkopuolisille, sillä ajan koetaan vihdoin olevan kypsä. Aiheen raskaus tai koettu sopimattomuus ajan sosiaaliseen kontekstiin ovat hellittäneet otettaan. Aikaa on kulunut tarpeeksi. Keskustelu sota-aikaan liittyen on muuttunut, inhimillistynyt, minkä seurauksena yliluonnolliselle, pelolle ja heikkoudellekin on löytynyt paikkansa sankaritarinoiden vierellä. Kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen lisääntyessä aiemmin vaietut ja vaiennetut äänet pääsevät kuuluviin ja tavat kuulla niitä lisääntyvät.
Paikalle oli saapunut kymmeniä kuulijoita
Yliluonnollisesta tutkimuksesta
Tutkijan vastuu korostuu entistä enemmän tutkimusaiheen ollessa niinkin leimautunut ja henkilökohtainen kuin yliluonnolliset kokemukset. Kokijoiden kohtaaminen ilman tuomitsemista ja arvottamista on olennaista riippumatta siitä, tulkitseeko yliluonnollisen itse selittämättömiksi enteiksi, maagisiksi syy–seuraussuhteiksi vai yksinkertaisiksi sattumiksi – vai joksikin näiden väliltä. Kirjoittaessani proseminaarityötäni yliluonnollisen kertomuksen rakentumisesta, jouduin väistämättä pohtimaan omaa suhtautumistani aiheeseen. Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja mielestäni parasta onkin, ettei sen suhteen tarvitse olla ehdoton. Oma uteliaan agnostinen asennoitumiseni saattaa astua sivuun yön pimeydessä, kun jostakin kuuluu selittämätön ääni, tai kun asia, josta näin unta, tapahtuukin oikeasti hieman myöhemmin. Yliluonnollisen tulkintakehyksen aktivoituminen vastaavissa tilanteissa on vain inhimillistä, samoin kuin on usko johonkin ihmeelliseen ja selittämättömään. Tiivistäen voisikin todeta, että luonnollisuus on katsojan silmissä.
Luentosarjan luennot striimataan Turun kaupunginkirjaston Facebookiin, missä ne myös säilyvät katsottavissa kaksi viikkoa kunkin luennon jälkeen.
KUTU: Kulttuurien tutkijat tuumailevat 